Kommentti

Julkinen keskustelu Afganistanista käy jatkuvasti kiivaana. Sen intensiivisyys vaihtelee tapahtumien, operaatiotilanteen, sisäpoliittisen keskustelun tilan ja päätöksentekovaiheiden mukaan. Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin juuri julkaistu kirjoitus On aika päättää – Suomen vaihtoehdot Afganistanissa 2012–2015 on viimeisin ja mielestäni yksi analyyttisimmistä esimerkeistä tässä keskustelussa. Keskustelun merkitystä avoimessa suomalaisessa yhteiskunnassamme emme missään nimessä saa aliarvioida, sillä se ohjaa kansallista suhtautumistamme koko kriisinhallinta- ja rauhanturvaamistoimintaan. Kutsutaan Afganistanin ISAF-operaatiota suomalaisen joukon osalta miksi tahansa, on selvää, että aivan tällaiseen operaatioon emme ole aikaisemmin ottaneet osaa. Kuten edellä mainitusta Salonius-Pasternakin kirjoituksesta käy ilmi, on Afganistanissa viimeisimpien vuosien aikana luovuttu pienten MOT-ryhmien toiminnasta ja siirrytty ryhmä-joukkue-komppaniaorganisaatioon. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Sotilaallisesti se on ymmärrettävissä kiinteämmän, yhden johdon alla olevan joukon suorittamien tehtävien kasvuna. Pelkkä tiedonhankinta ja kerääminen on saanut jäädä operatiivisen suorituskyvyn tieltä. Entä mitä tuo tarkoittaa yksittäisen sotilaan kannalta? Entistä aktiivisempi operaatioihin osallistuminen vaatimustasoltaan korkeassa toimintaympäristössä vaatii myös yksittäiseltä sotilaalta suurta tietoisuutta kokonaistilanteesta. Hän toimiensa kautta, miten hyvää tarkoitettuja tahansa ne ovatkaan, voi aikaansaada strategisen kokonaistason vaikutuksia.

Kaikesta päätellen suomalainen rauhanturvaaminen on muuttunut ja edelleen muutoksen kohteena. Valtaväestöllä on edelleen kuva rauhanturvaamisesta puolueettoman osapuolen tarkkailu- ja raportointi työnä ja Afganistanin operaatio ei millään meinaa sopia tähän mielikuvaan. Tottahan se onkin, emme ole enää pelkästään puolueeton osapuoli. Suomen lippu ei enää välttämättä tarkoita pelkästään positiivisten mielikuvien heräämistä toimialueen kansalaisissa. Afganistanissa olemme tietyillä alueilla vääräuskoisia miehittäjiä, halusimme itse sitä mieltä tai emme. Tällaisen todellisuuden yhtyessä erittäin lyhyeen tiedonvälitysketjuun on sanomattakin selvää, että myös yksittäinen suomalainen sotilas voi saada aikaan merkittäviä vaikutuksia niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Liian pitkä katse miespuoliselta rauhanturvaajalta paikalliseen naiseen tai eksyminen partiossa moskeijan pihaan voi leimauttaa pinnan alla kytevän paikallisen väestön tyytymättömyyden suuntautumaan meitä itseämme vastaan.
Afganistanissa teemme osaltaan kumouksellisen osapuolen vastaisia toimenpiteitä, jotka voivat olla monenkirjavia niin sotilaallisista operaatioista tiedotuskampanjoihin kuin avustustoiminnan koordinointiinkin. Eräs tällaisen toiminnan kansainvälisistä viisauksista onkin se, että paikallisen väestön ei tarvitse pitää vastakumouksellisesta osapuolesta, mutta sen tulee luottaa tämän kykyyn oman turvallisuutensa ja elinmahdollisuuksiensa takaamisessa. Tällaisessa toiminnassa astuu strategisen korpraalin käsite näyttämölle entistä merkityksellisempänä. Yhdysvaltain merijalkaväen kenraalin Charles Krulackin vuonna 1999 lanseeraama käsite tarkoittaa alimman taktisen tason johtajien tekemien päätösten vaikutuksellisuutta kokonaisstrategisiin ulottuvuuksiin. Veisin tämän idean oman toimintamme osalta vielä hieman pidemmälle korostamalla jokaisen yksittäisen sotilaan tekojen merkitystä toimintaympäristössä, joka kulttuurillisesti eroaa omastamme niinkin paljon kuin Afganistan. Mikäli emme tunne paikallisia tapoja, jotka saattavat vaihdella kyläyhteisöstä toiseen, voimme omilla pienillä toimillamme vaikuttaa äärimmäisen negatiivisesti joukkomme toimintamahdollisuuksiin. Taas tuntiessamme paikalliset toiminta- ja tapakulttuurit, voivat pienet tekomme muuttaa laajaa suhtautumista omaan joukkoomme ja sen toimiin. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että meidän tulee välttämättä pitää kaikista paikallisen kulttuurin tavoista ja toimista.

Olemme saaneet oman osamme paikallista hallintoa ja sitä tukevien kansainvälisten joukkojen maassaoloa vastustavasta väkivallasta Afganistanissa. Väkivallan uhka näytteleekin jokapäiväistä osaa toimialueella. Itselleni tuollaisen tilanteen kohtaamisessa ja siihen valmistautumisessa haastavinta ei ollut tilanteessa toimiminen, siitä pitivät huolen varustus ja koulutus. Haastavinta onkin eläminen välittömästi tuon tilanteen jälkeisessä ajassa. Miten osoittaa paikalliselle väestölle, että vaikka minua kohtaa koetetaan käyttää kuolettavaa voimaa, en silti vedä tukeani heidän elinmahdollisuuksiensa turvaamiselta, samalla tietäen että suurin osa paikallaolijoista on todennäköisesti tiennyt mahdollisesta iskusta? Sotilaana vastakumouksellisessa konfliktissa toimiminen on haastavaa ja valveutuneen ihmisen työtä. Se vaatii sietokykyä ja aktiivista perehtyneisyyttä vallitseviin olosuhteisiin, se myös vaatii kykyä tukeutua palvelustovereihin ja aseveljiin. Se ei saa kuitenkaan tarkoittaa sitä, että omasta ja mainittujen palvelustoverien hyvinvoinnista ja turvallisuudesta tulisi tinkiä. Joskus vain on kyettävä asettaa kova kovaa vastaan. Tällaisessa tilanteessa alueen ja toimintatapojen tunteminen on merkityksellisintä, liikuttaessa väkivallankäytön rajalla on pystyttävä valveutuneeseen tilanteenarviointiin ja ratkaisuihin jotka ovat kokonaistoiminnan onnistumisenedellytysten takana. Kuvattu sotilaallinen toiminta on kuitenkin vain murto-osa vastakumouksellisesta työstä ja tulee muistaa, että paikallisen väestön elinmahdollisuuksiin kuuluu ennen kaikkea päivittäinen hyvinvointi ja sen kunnioittaminen on tärkein sotilaallinen teko jokaiselta yksittäiseltä taistelijalta.

Toivon tämän kirjoituksen myötä omasta puolestani turvallista ja menestyksekästä palvelusta SKJA:n väelle ja mitä parhainta syksyn jatkoa suomalaiselle rauhanturvayhteisölle.

Antti Paronen
Yliluutnantti
Jatko-opiskelija, SHISTL/MPKK

• Edellinen
• Seuraava