skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Syyriassa tarvitaan yhteistyötä

Juhana Suoniemi
Alkuvuonna YK:n Syyrian erityislähettiläs ruotsalais-italialainen kokenut diplomaatti Staffan De Mistura totesi viisaasti, että Irakin virheitä ei saa Syyriassa toistaa, vaan myös nykyinen hallinto pitää ottaa mukaan maan tulevaisuudensuunnitelmiin. Näin on toimittava, vaikka tiedetään, että Al Assadin alaviittihallinto on syyllistynyt myös sotarikoksiin ja oman kansansa sortoon ja tappamiseen.

Toimivin tapa on valjastaa yhteiskunnan eri ryhmät tavoittelemaan yhdessä parempaa tulevaisuutta. Kosto on unohdettava. Irakissahan vähemmistön sortovalta korvattiin enemmistön sortovallalla, kun lähes kaikki Saddam Husseinin ajan hallintoammattilaiset ja armeijan upseerit korvattiin kokemattomilla, mutta aiemmin sorretun enemmistön jäsenillä. Irakiin syntyi heikko hallinto, ja aiemmin vallassa olleet sunnit kokivat tilanteen epäoikeudenmukaiseksi. Näin jäi tilaa ISIS:n kaltaisten toimijoiden kasvulle.

Syyriassa sanotaan, että siinä missä Venäjällä on veto-oikeus YK:n turvallisuusneuvostossa, on Iranilla sama Syyrian politiikassa. Sanonta on kuvaava vaikka ei olekaan koko totuus. Iran shiiamuslimien johtavana valtiona vaikuttaa suuresti Syyrian hallituksen toimintaan, mutta niin tekevät myös maan pitkäaikaiset liittolaiset Venäjä ja Kiina. Samoin on merkittävien sunnimaiden laita; he auttavat omiaan, pääosin kapinallisia.

Lännen kädet ovat melko lailla sidotut. Puuttumalla suoraan Syyrian sotaan, suututtaa joko sunnit, shiiat tai molemmat. Siksi esimerkiksi opposition tukeminen vaikkapa ilmaherruuden avulla on lähes mahdoton ajatus. Tämän vuoksi myös kaikki maaoperaatiot Syyriassa olisivat poliittisesti erittäin hankalia toteuttaa. Lisäksi kaikki operaatiot pitää toteuttaa äärimmäistä varovaisuutta noudattaen, sillä sivullisia uhreja tai omia tappioita ei saa tulla. En usko, että lännessä ei ymmärretä ISIS:n sotilaallista heikkoutta ja nykyään lähes olematonta kannatusta sekä Syyrian että Irakin kansojen parissa ja muissa Lähi-idän maissa. Länsi on vain pakotettu pidättäytymään ISIS:n vastaisiin toimiin, koska muutakaan eivät voi poliittisista syistä tehdä. Toimintaympäristö on lännelle erittäin vaikea.

Johtopäätös on, että ISIS on lännelle ”hyvä” vihollinen, sillä se ei ole sotilaallinen uhka eikä se brutaaliudessaan nauti oikein kenenkään suosiota. Kuvaavaa on, että Syyrian hallitus ei ole juuri käyttänyt voimiaan ISIS:n vastaiseen taisteluun. Lännessä varmaan ajatellaan, että ISIS on uhka lähinnä siksi, että se saattaa hajota lukuisiksi soluiksi, jotka saattava uhata länsimaita terroriteoilla. Pelko on aiheellinen. Nähtävissä on myös kehitystä, jossa ISIS on Al Qaidan tavoin tavallaan katto-organisaatio itsenäisille ääriliikkeille, kuten olemme esimerkiksi Libyassa nähneet. Libyan ISIS ja Levantin ISIS tuskin ovat käytännössä erityisen läheisissä väleissä.

Syyriassa sekä hallituksella että oppositiolla alkavat olla voimat vähissä; sota on jatkunut neljä vuotta ja tappioita on tullut. Hallituksella on tykistö ja ilmaherruus, joten oppositio ei uhkaa välittömästi hallituksen olemassa oloa. Toisaalta oppositiolla on hallussaan merkittäviä alueita, eikä hallituksella riitä maavoimia lyödä heitä laajemmassa mittakaavassa. Tilanne on siis melkoisen lukossa. Oppositio on myös erittäin eripurainen ja aatteellisesti kirjava; järjestöjä nousee ja kaatuu jatkuvasti. Keskinäiset taistelut ja nujakat ovat päivittäisiä. Lisäksi Euroopan tukema maltillinen oppositio on suhteellisen heikko, eikä islamisteillakaan ole käytännössä kykyä hallita maata; heiltä puuttuvat hallintoammattilaiset, järjestäytynyt armeija ja poliisi.

Kärsijöinä tässä kaikessa ovat tavalliset ihmiset. Pulaa on kaikesta. Noin 80% syyrialaisista arvellaan elävän köyhyydessä, maan väestö on vähentynyt noin 20% pakolaisuuden, kehnon humanitaarisen tilanteen ja taistelujen vuoksi. Humanitaarinen tilanne leireillä on kammottava. Lapset eivät kaikkialla pääse kouluun ja olemme menettämässä tulevaisuuden ainakin yhden sukupolven osalta. Juuri kukaan ei enää halua sotaa, mutta ulospääsyä ei osata etsiä. 

Mitä pitäisi tehdä?

Ensinnäkin tarvitaan aselepo. Se syntyy, kun ulkoiset tukijat niin päättävät. Vaaditaan yhteisymmärrys kaikkien osapuolten kesken; Venäjä, Iran, Saudi-Arabia, Qatar, Eurooppa, Yhdysvallat ja YK. Kiinnostavaa on se, että Yhdysvallat ei pelaa yhtä isoa roolia, kuin aiemmissa Lähi-idän konflikteissa. 

Toinen vaihtoehto on se, että kaikki sotivat osapuolet väsyvät tarpeeksi. Hallitus esimerkiksi menettää tukeaan halvan öljyn ja omien ongelmiensa kuristamilta tukijoiltaan Venäjältä ja Iranilta, ja opposition voimat ehtyvät keskinäiseen nujakointiin ja kehnoon sotilaalliseen menestykseen.

Kun aselepo joskus syntyy, De Misturan teesi kaikkien ottamisesta mukaan sodan jälkeiseen hallintoon on otettava tosissaan. Vaikka Bashar Al Assad syrjäytettäisiin, hänen hallintoaan ei voi kokonaan siirtää sivuun. Pitää myös muistaa olla nöyryyttämättä häntä, sillä hän nauttii edelleen ihan aitoa kannatusta perinteisten tukijoidensa parissa. Pitää myös kestää se, että aselepo ei ole täydellinen, vaan tulee olemaan ryhmiä, jotka eivät siihen suostu. Myös Eurooppa tullee saamaan osansa Syyrian kuohuista.

 

Juhana Suoniemi
Kirjoittaja on tamperelainen kaupunginvaltuutettu, joka on juuri kotiutunut Syyriasta YK:n yhteysupseeritoimiston varapäällikön tehtävästä.

 

Tarkkailu on työkalu - operaatio Ukrainassa?

Antti HäikiöEU perusti Georgiaan elokuun 2008 konfliktin jälkeen nopeasti siviilikriisinhallintaoperaation, jonka tärkeä ja tuloksellinen tehtävä on ollut osoittaa muulle maailmalle, että niin sanottua kuuden kohdan ohjelmaa noudatetaan - ja paikallisilla kansalaisilla on sekä tunne että tieto, että tilannetta ja todellisuutta tarkkaillaan ja siitä raportoidaan mahdollisimman neutraalisti.


Ukrainan arkipäivä ainakin Kiovan kaduilla on ollut surullinen esimerkki siitä, mitä demokratiavaje ja kansan kokemuksen laiminlyönti voi tuottaa. Hotellin ala-aulan ruumiit eivät ole vieras tilanne Balkanin sodissa mukana olleille jo yli 20 vuotta sitten, mutta vuonna 2014 ne ovat vakava viesti siitä, että rauhan ja vakauden EU:n pitää pystyä parempaan.


Se sama perjantai, kun lätkämatsi hävittiin Ruotsille, toi kuitenkin Ukrainalle mahdollisuuden löytää sovittu ratkaisu. Istuva presidentti ilmoittaa uusista vaaleista ja sopimuksesta, johon oppositiokin osallistuu. EU:n kykyä osoittaisi, jos se nopeasti pystyisi perustamaan muita takuita turvallisuudesta ja tilanteen hallinnasta kuten elo-syyskuussa aikanaan tehtiin Georgiassa.


Suomi pystyi perustamaan kuukaudessa oman aktiivisen osallistumisen presidentti Ahtisaaren neuvottelemaan rauhansopimuksen EU-ASEAN-tarkkailuun Indonesian Acehissa vuonna 2005 (pitkälti kiitos Jaakko Oksasen ja Kalle Liesisen), ja Georgiassa vuonna 2008. Ulkoministeriö oli nopea päätöksissään ja sisäministeriö nopea toimissaan. Suomalaiset siviilitarkkailijat tekivät upeaa työtä kummassakin operaatiossa.


Nyt EU voisi osoittaa, että Ukraina on osa oikeaa huolta, ja vakaus ja kehitys itänaapurissa tärkeää sekä itäisille että läntisille naapureille - Euroopan rajoilla ei voi epäonnistua, kun samaan aikaan Syyriaan ei vielä vaikuteta, kansaa kuolee, Afrikassa kasvaa toisenlaisia konflikteja - ja loppujen lopuksi maailman tapahtumat hyvin nopeasti heijastuvat tai siirtyvät rikollisuuden ja maahanmuuton ilmiöinä Eurooppaan ja kohti kotirajaa, kotikuntaa ja kotikulmia.


Ulkoministeriö voi aktiivisesti keskustella ja esittää ratkaisumalleja EU:ssa muille jäsenmaille - sekä tehdä Suomen päätöksen osallistua suomalaisilla tarkkailijoilla ja asiantuntijoilla uuteen tehtävään. Kun edistämme rauhaa, odotammeko ensin 28 maan yhteispäätöstä EU:ssa, vai Ruotsin aloitetta asiassa?

 

Antti Häikiö
Kirjoittaja on siviilikriisinhallinnan asiantuntija sisäministeriössä ja osallistunut rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan EU-, YK-, Etyjin ja Naton tehtävissä vuodesta 1993.

 

Rakenteet naisrauhanturvaajien tiellä

Laura ValliPohjolan Sanomissa (23.10.) kiinnitettiin asiallisesti huomiota suomalaisten naisrauhanturvaajien vähäiseen määrään. Myös rauhanturvaajien yhteisö Hölkkäri nosti uutisessaan (27.10.) esille sen, etteivät naiset enää hakeudu kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin.

Syiksi naisrauhanturvaajien vähäiseen määrään arvellaan asepalvelukseen hakeutuvien naisten määrän pienentymistä, kiinnostusta siviilikriisinhallintaan sekä kuntotestien liian kovia vaatimuksia.

Vuonna 2012 naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen haki yli 700 naista, mikä on toiseksi eniten sitten vuoden 1995, jolloin naisten asepalvelus mahdollistui. Potentiaalisten naisrauhanturvaajien määrä kasvaa siis lähitulevaisuudessa. Haluan kuitenkin nostaa esille reservin upseerina täysin sukupuoleen liittymättömän näkökulman rekrytoitumisen haasteisiin.

Naisrauhanturvaajien vähäistä määrää tarkasteltaessa pitää muistaa, että noin 70 prosenttia vapaaehtoisen asepalveluksen käyneistä naisista saavat puolustusvoimien johtajakoulutuksen (HS 20.10.). Mahdollisuudet saada paikka kriisinhallintatehtävistä esimerkiksi nuorena reservin upseerina ovat haastavat. Samoista esikuntapaikoista kilpailee iso joukko niin naisia kuin miehiä erilaisine siviilitaustoineen.

Operatiiviset joukot muodostetaan oikeutetusti valmiusjoukko-koulutetusta reservistä. Johtajakoulutettujen naisten määrä ja toisaalta valmiusjoukkokoulutettujen naisten vähäinen määrä selittävät osaltaan naisten vähäistä lukumäärää operatiivisissa tehtävissä. Operatiivisten joukkojen johtajatehtävät menevät kantahenkilökunnalle, kuten pitääkin. Kyse ei siis ole sukupuolisidonnaisesta tai tasa-arvoon liittyvästä asiasta.

YK:n päätöslauselman 1325 vaatimuksen mukainen naisten määrän nostaminen kriisinhallintaoperaatioissa ei Suomen osalta yksinkertaisesti onnistu, mikäli johtajakoulutettujen reserviläisten tehtävien määrää ei lisätä. Tämä taas on helpommin sanottu kuin tehty, sillä valmiusjoukkokoulutetuille, kantahenkilökunnalle ja aliupseeristolle on myös taattava mahdollisuudet tehtäviin.

Reserviläisille jäävät tuki- ja esikuntaosien paikat ovat pitkälti ammattisidonnaisia. Naisten näkökulmasta paikkoja löytyy eniten lääkintä- sekä esikuntatehtävistä. Hiljainen trendi niin sanottujen operatiivisten tehtävien ihannoinnista ei kuitenkaan saisi nakertaa arvostusta myös muita tehtäviä kohtaan.

Vaikka naisia haukeutuu sotilaallisen kriisinhallinnan tehtäviin suhteellisen vähän, haluan korostaa, että naisrauhanturvaajien rekrytoituminen ei ole hakijoiden motivaatioista tai fyysisistä vähimmäisvaatimuksista kiinni. Keskustelussa tulisi nostaa esille pelkän sukupuoleen perustuvan uutisoinnin sijasta se, että nuorille reservin upseereille soveltuvia tehtäviä ei yksinkertaisesti ole juurikaan tarjolla.

Kirjoittaja työskentelee Libanonin rauhanturvaoperaatiossa komentajan adjutanttina vänrikin sotilasarvolla. Kirjoituksessa ilmaistut näkemykset ovat yksinomaan kirjoittajan omia. Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 13.11.2012.

Ei jäädä tuleen makaamaan

JarnoMatkasin YK:n sininen baretti olkapäälläni pienkoneella Tel Avivista Helsinkiin hieman yli kuusi vuotta sitten. Koska ruumassa ei ollut riittävästi tilaa, Khiamin tarkkailuasemalla Libanonissa palvelleen läheisen ystäväni ja kadettiveljeni arkku matkasi vierelläni lentokoneen sisätiloissa. Suomalainen rauhanturvaaja palasi kotiin Suomen lipun alla.

Julkisessa keskustelussa tuntuu usein unohtuvan yksi keskeinen rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan lähtökohta. Rauhaa ei turvata eikä kriisejä hallita alueilla tai olosuhteissa, jossa riskit eivät olisi läsnä. Se vaativa ja arvokas työ mitä suomalaiset ovat rauhanedistämiseksi maailmalla tehneet – ja tekevät tälläkin hetkellä – ansaitsee meidän kaikkien suomalaisten nöyrän ja kunnioittavan kiitoksen.

Vaikka suomalaiset tekevät hienoa työtä maailmalla, on samalla oltava rehellinen ja todettava, että Suomi tarvitsee uudenlaista otetta YK-toimintaansa. Se, että Suomea ei valittu YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi oli pettymys. Syitä on varmasti monia, mutta nyt ei ole aika jäädä tuleen makaamaan tai lähteä ”keskinäisen nokittelun” tielle. Valitsemattomuuden pitäisi kannustaa – jopa pakottaa – Suomea ottamaan uudenlainen ja aloitteellinen rooli YK-toiminnassaan, koska vanhalla tavalla emme tunnu riittävästi erottautuvan eduksemme.

Miten Suomi voisi näyttäytyä YK:ssa innovatiivisena ja erottua muista? Tai lienee oikeampaa kysyä; mitä erityiskykyjä meillä on, joita voisimme kansakuntana nostaa YK:ssa esille? Itse nostan keskusteluun kaksi mahdollisuutta.

Ensimmäiseksi. Rauhanturvaamisen/kriisinhallinnan koulutus ja kehittäminen ovat sellaista toimintaa, jossa Suomella olisi mahdollisuus erottautua, ja johon meillä olisi paljon nykyistä enemmän annettavaa. Lähes yhtä tärkeää kuin varsinainen toiminta kentällä, on luoda sellaisia keinoja ja toimintatapoja, joilla käytännön toiminta voidaan toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti ja järkevästi. Tämän päivän maailmassa on välttämätöntä alati pohtia kriisien uudenlaisia niin tehokkaampia ratkaisumalleja ja erilaisia käytännön toimintatapoja kuin toiminnan vaikuttavuuskriteeristöjä. Kehittämisen kohteita on valtaisa määrä. Tarvitaan siis vastauksia ja ratkaisumalleja siihen, miten kriisejä hallitaan ja rauhaa rakennetaan maailmalla paremmin.

Tähän tarpeeseen Suomella on kykyä iskeä. Näen hyvin realistisena vision, jossa Suomi tunnettaisiin maailmalla rauhanturvaamisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan ideapankkina sekä rauhanturvakoulutuksen kärkiosaajana. Rinnalle toki tarvitaan aktiivista kansainvälistä vaikuttamista, jotta luomiamme toimintatapoja, rauhanturvaamisen työkaluja ja strategioita vietäisiin aktiivisesti muiden tietoisuuteen.

Toiseksi. Digitaalisen maailman turvallisuus, kyberturvallisuus, on noussut yhä tärkeämmäksi osaksi niin yhteiskuntien turvallisuutta kuin kansainvälisiä suhteita. Kybermaailmasta on tullut strateginen toimintaympäristö perinteisten toimintaympäristöjen – maa, meri, ilma ja avaruus – rinnalle. Valtaosa maailman valtioista kehittää parhaillaan hyvinkin voimakkaasti suorituskykyjään kybermaailmaan ja myös yhä useampi valtio käyttää säännöllisesti näitä kykyjään. Voidaan sanoa, että kyberaseiden ja -kykyjen kilpavarustelu on maailmassa käynnissä.

Bittimaailmassa sodan ja rauhan välinen raja hämärtyy entisestään, ja yhteiskunnalliset kriisitilanteet muuttuvat hyvin epämääräisiksi, ilman selkeää alkua tai loppua oleviksi. Oleelliseksi ja hyvin ongelmalliseksi asiaksi nykytilanteessa nousee kyberturvallisuuden kansainvälisen yhteistoiminnan puute. Nykytilanne muistuttaa uutta Villiä länttä, jossa eri toimijat näyttävän tekevän ”mitä milloinkin.” Tiivistäen sanoen, globaali kybertoimintaympäristö tarvitsee johtajuutta ja kansainvälistä yhteistyötä edistäviä avauksia. Tähän tarvitaan sellaista maata, jota pidetään kansainvälisesti poliittisesti suhteellisen neutraalina, ja jolla olisi sekä korkeaa osaamista että kansainvälistä luottamuspääomaa. Suomelta löytyy näitä kaikkia.

Uskon, että Suomi haluaa sitoutua jatkossakin vahvasti YK:n toimintaan, ja juuri nyt tarvitaan uudenlaista otetta ja rohkeitakin avauksia. Mahdollisuuksia meillä on, jos halua ja tahtoa riittää. Antero Mertarannan sanontaa soveltaen: Nyt on paikka, ja kannattaa laukoa.

Alkaako loppu Afganistanissa?

Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Timo Behr ja Charly Salonius-Pasternak julkaisivat tänään uusimman muistion Afganistanin operaatioon osallistumisen tulevaisuudesta. Saksalla, Ruotsilla ja Suomella on jokaisella omat kansalliset intressit, mutta kaikki toimivat tiiviissä ISAF-yhteistyössä pohjoisessa Afganistanissa.
Haasteina koetaan panostus niin joukkojen koossa kuin tulevien tehtävien osalta. Hallittu vastuunsiirto afgaaniviranomaisten huostaan on ongelmallista vaikeasti ennustettavan poliittisen kentän ja toimintaolosuhteiden vuoksi. Tutkijat näkevät, että mainituilla kansallisuuksilla on todellisia vaikeuksia määritellä panostuksen kokoaan ja tulevaa haluaan nyt takarajaksi määritellyn vuoden 2014 jälkeiseen elämään Afganistanissa.
Saksa haluaisi vetää joukkonsa maasta kokonaan vuoden 2014 loppuun mennessä ja sen jälkeen keskittyä vain kumppanuus- ja koulutusohjelmiin. Suomi puolestaan tähyää siviilikriisinhallinnan komponentteihin sekä kehitysapuun ja lupaa pysyä maassa niin kauan kuin muutkin yhteistyömaat. Ruotsi haluaa ylläpitää nykyistä PRT:n johtovastuuta, mutta vuoden 2014 jälkeisistä haluista ei Ruotsillakaan ole tietoa.
Yhdessä tultiin ja yhdessä lähdetään?
Muutoksia maiden joukkojen kokoonpanoissa tehdään jo tänä ja ensi vuonna, mutta yhteistä päämäärää ei kuitenkaan ole määritelty. Yhdysvaltojen suunnitelmat vähentää läsnäoloaan pohjoisessa Afganistanissa luo väistämättä alueelle merkittävän "turvallisuusvajeen". Pitäiskö vajetta yrittää täyttää vai laittaa pää pensaaseen. Tutkijat ennustavat jäljempää vaihtoehtoa. Kaikki toivovat salaa, että jaksettaisiin siihen asti kunnes Nato sanoo laittavansa pillit pussiin ja antaa kotiinlähtökäskyn. Siihen asti pidellään peukkuja.
Afganistanin operaatiolle asetettuja tavoitteita on tarkasteltu viime vuosina useaan kertaan ja aina alaspäin. Mitä matalammalla tavoitteet ovat, sen helpommin niihin ehkä päästään. Nyt pitäisi sopia niin matalalla oleva rima, jotta länsimaat pääsisivät Afganistanin suosta irtautumaan kasvonsa säilyttäen. Länsisotilaiden saappaat hörppäsivät vettä täysmäärän, joten nähtäväksi jää kävelevätkö he kuivalle maalle omin jaloin, köydellä avittaen vai millä.
ISAF-operaation "menestys" antaa suuntaviivoja pitkälle tulevaisuuteen niin Natolle, Euroopan valtioille kuin Yhdysvalloillekin. Chicagossa pidettävässä suuressa Nato-tapaamisessa on kovat madonluvut nieltävänä yhdellä jos toisellakin.

In the service of peace