Olipa kerran kolme rauhanturvaajaveteraania. Ensimmäinen oli vanhan liiton sinibaretti. Palvellut Namibiassa ja Libanonissa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Toinen faitteri oli puolestaan palvellut 2000-luvun alussa Bosniassa ja Kosovossa. Kolmas fasu kotiutui Afgoista pari vuotta sitten.
Kolmikko asteli yksin askelin saunan lauteille. Normaalissa tapauksessa hylsyt lentäisivät jo ennen saunan ovea, mutta ei nyt. Vanhin fasuista kiroaa saunaseuraansa. Ei yhtään sinibarettia. "Kirotut valmarit" pohtii hän.
Keskimmäinen barettiveljistä kiroaa saunaseuraansa. "Vanha sinibaretti ja afgojen veteraani. Mitäs tässäkin nyt puhuisi", pohtii hän.
Kolmas on hiljaa ja kiroaa saunaseuraansa. "Jestas mitä turisteja täällä on", miettii hän.
Saunassa hylsyt eivät lennä. Jokainen faitteri istuu hiljaa ja miettii omiaan. Ei kehtaa avata suutaan.
Edellä ollut lyhyt tarina kuvastaa nykyistä rauhanturvaajayhteisöä. Olemme jakaantuneet kolmeen leiriin. Uusimpana leirinä on tullut Afgoissa palvelleet fasut.
Itse kuulun tuohon keskimmäiseen kastiin, vaikka en valmiusjoukoissa olekaan armeijaani käynyt. Omakohtaiset kokemukset jakautumisesta on melko selvät. Vanhat faitterit sinisine baretteineen hyväksyvät meidät nuoremmat pitkin hampain. Afgoissa palvelleet pitävät meitä muita supaukkoina, joita kieltämättä olemmekin verrattuna heidän toimiinsa ja kokemuksiinsa.
Tulevina vuosina meillä on isot haasteet edessä. Ei vain liittotasolla mutta myös yhdistystasolla. Miten saamme Afganistanin faitterit kiinnostumaan yhdistystoiminnasta?
Siinä iso kysymys, johon ei ole oikeaa vastausta olemassa.
Toivottavasti liittotasolla ymmärretään tilanne, eikä rekrytointitilaisuuksiin roudata yhtään Libanonin tai Kosovon -veteraania, heitä lainkaan väheksymättä. Afgojen faitterit saadaan yhdistysten ja liiton piirin vain, jos heille puhuu Afgoissa palvellut faitteri.
