skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Osamaa pidetään hengissä kuvamanipulaation avulla

Tietoja
Julkaistu: 15.01.2010
Kirjoittanut Kimmo Wirén
Kategoria: Kommentti

Osama bin Laden on yksi etsityimpiä terroristeja mitä maa päällään kantaa. Miehen meriittilistalla toki saattaa olla toinen toistaan merkittävimpiä tekosia vuosien varsilta. Häntä "syytetään" ainakin Tansanian ja Kenian Yhdysvaltojen lähetystöjen tihutöistä. Osamaa on yritetty syyttää myös syyskuun 11. päivän iskujen suunnittelijaksi, joskin ilman mitään todisteita.

Yhdysvallat aloitti "terrorismin vastaisen taistelun" hyökkäämällä Afganistaniin, ja perusteluina käytettiin jahtia Osaman kiinnisaamiseksi. Tähän interventioon länsimaatkin saatiin mukaan. Hyökkäyksen pääkohde ei suinkaan ollut silloin(kaan) Afganistan vaan Irak. Silloinen ulkoministeri, kenraali Colin Powell sai presidentti Bushin pään käännettyä, että "ensiksi pitää tehdä jotain Afganistanissa, koska sille saamme maailman hyväksynnän. Hyökätään Irakiin vasta Afganistanin jälkeen. Eihän kukaan usko, että 9/11 jälkeen hyökkäämme (ennakkosuunnitelmimme mukaan) Irakiin, vaan kohteeksi pitää ottaa Afganistan", sanoi Powell.  Näinhän tosiasiallisesti tapahtuikin.

Afganistanissa on nyt etsitty Osamaa liki yhdeksän vuotta. Sille perustelulle myös ISAF aikoinaan perustettiin. Ei vaan ole Osamaa löytynyt. Välillä putkahtelee julkisuuteen video- ja ääninauhoja, joissa "asiantuntijoiden" mukaan itse Osama uhoaa ja puhkuu kuolemaa Lännelle. Ilmeisesti ajankohdat näille nauhoille ovat kuitenkin vain sattuman varaisia, sillä esilletulemisen ajankohdat tuntuvat liittyvän esim. Yhdysvaltain kongressissa hyväksyttäviin suuriin "puolustusmenoeriin". Ketään ei tunnu kiinnostavan se, että nämä ihmeellisesti esiinpulpahtavat Osama-nauhat esittävät suurta Johtajaa välillä viriliinä ja toisinaan taas dementoituneena papparaisena, joka on joko oikea- tai väsenkätinen. Videonauhat ovat aina suttuisia, joten ne on kuvattu aina kovin salaa ja salaisessa paikassa. Eikö miljardööri Osama bin Ladenilla ole varaa tilata vaikka Hobby Hallista nykyaikaista sadan euron kameravekotinta, jolla saisi aikaan laadukkaampaa jälkeä. 

Pakistaniin paluuta yrittänyt, entinen pääministeri, Benazir Bhutto mainitsi pari päivää ennen kuolemaansa BBC:n haastattelussa, että "Osama kuoli jo aikoja sitten". Tämä osuus leikattiin haastattelusta pois, mutta keskustelu kokonaisuudessaan löytyy internetistä edelleen. Pari päivää tämän haastattelun jälkeen Benazir murhattiin Rawalbindissa, Pakistanissa.  Ranskalaislehden mukaan Osama olisi kuollut elokuussa 2006, mutta tiedot on kiistetty. Lehti perusti tietonsa ranskalaistiedustelupalvelu DGSE:en.

On myös väitetty, että Osama bin Laden työskenteli jopa CIA:lle Neuvostoliittoa vastaan - saaden kaiketi aika paljon rahaakin. Sittemmin Osama perusti Al-Qaidan ja loppu on historiaa. Vai onko.

YLE:kin uutisoi, että "Osama bin Ladenia jahdataan kuvamanipulaation avulla". Uutisen alkuperä löytyy tietysti Jenkkilästä, jossa hallinnon alainen Rewards for Justice leikkii kuvamanipulaatiolla nykyisestä Osamasta.

Itse arvelen, ettemme saa elinaikanamme tietoa Osamasta juurikaan tämän enempää. Emme siitä, onko hän edes elossa, tai koska on mahdollisesti kuollut. Emme saa tietää hänen osallisuudesta esimerkiksi 9/11 -tapahtumiin tahi muihin väitettyhin iskuihin.

Nyt tiedämme ainakin sen, että Osamaa pidetään hengissä - vaikkapa kuvamanipulaation avulla. Varmasti kaikki Länsimaiden poliitikotkin tämän hyväksyvät hiljaa mielessään. Olisihan se karmeaa paljastua narriksi, kun on "terrorismin vastaiseen sotaan" käytetty aika paljon rahaakin - ja kriisin hallintaa.

Sudan Afrikan polttopisteessä

Tietoja
Julkaistu: 14.01.2010
Kirjoittanut Ilmari Käihkö
Kategoria: Kommentti

Etelä-Sudanin tilanne Darfuria vakavampi
Sudan on pinta-alaltaan Afrikan suurin valtio, ja suomalaisillekin merkittävä Darfurin konfliktin takia - konfliktin vaikutukset sekä uhrit ovat valitettavasti tuttuja myös länsinaapurissa Tshadissa, jossa suomalaiset rauhanturvaajat työskentelevät rauhan puolesta. Mutta MINURCAT, jossa suomalaisetkin toimivat, on vain yksi kolmesta Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaoperaatiosta Sudanissa tai sen liepeillä.  Sekä pääkaupungissa Khartumissa että etelän alueellisessa keskuksessa ja mahdollisessa tulevassa pääkaupungissa Jubassa pitää tukikohtaansa UNMIS ja Darfurissa toimii UNAMID. Näissä kahdessa operaatiossa toimii yhteensä lähes 30 000 poliisia ja sotilastarkkailijaa. Jos Darfurin tilanteesta on Suomessa puhuttu vähän, on Etelä-Sudanista kuulunut vielä vähemmän. Sitä huolimatta, että toisin kuin Darfurissa, jossa tilanteen on kuvattu toistaiseksi rauhoittuneen, on tilanne Etelä-Sudanissa kiristymässä.

Darfurissa arvioidaan vuoden 2003 jälkeen kuolleen 300 000 ja 2,7 miljoonan ihmisen menettäneen kotinsa. Etelä-Sudanissa, Afrikan pisimmässä sisällissodassa, arvioidaan kuolleen kaksi miljoonaa ihmistä vuodesta 1955 vuoteen 2005, joskin alueella oli rauhallisempaa vuosina 1972-1983. Tammikuussa 2005 allekirjoitettiin Sudanin hallituksen sekä Etelä-Sudanissa taistelleen Sudan People’s Liberation Movement/Army (SPLM/A) toimesta rauhansopimus. Nyt sopimuksen viisivuotispäivästä muistutti kymmenen kansainvälisen avustusjärjestön yhteinen raportti, jonka mukaan Etelä-Sudanissa kuoli 2500 ja menetti kotinsa 350 000 ihmistä vuonna 2009. Tämä on enemmän kuin Darfurissa samana ajanjaksona. Uuden vuoden ensimmäisen viikon aikana on raporttien mukaan kuollut jo ainakin 140 ihmistä.

Yhtenäisen Sudanin haasteet
Etelä-Sudanin tilanne on ajankohtainen etenkin siksi, että alueella järjestetään tammikuussa 2011 kansanäänestys sen tulevaisuudesta - jatkaako se osana Sudania vai erillisenä siitä. Monta keskeistä asiaa  on edelleen sopimatta, kuten rajan sijainti öljyrikkaalla alueella, jossa laidunmaat ja vesivarat ovat yhtä lailla olennaisia paikallisille asukkaille, öljytulojen jakaminen sekä äänioikeutetut ryhmät. Valtaosa Sudanin öljyvaroista sijaitsee joko etelässä tai pohjoisen ja etelän raja-alueella, tuotantolaitokset pohjoisessa. Khartumia on toistuvasti syytetty koko kansanäänestyksen vesittämisestä, mikä johtaisi etelän itsenäistymisjulistukseen – ja yli viisikymmentävuotisen konfliktin siirtymistä uuteen, aikaisempia vakavampaan vaiheeseen.
Yhtä lailla vuoden 2005 rauhansopimuksen tavoite Sudanin siirtymisestä demokratiaan on täysin täyttämättä. Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) sotarikoksista etsintäkuuluttaman, valtaapitävän presidentti Omar Hassan al-Bashirin National Congress Party (NCP) sekä SPLM/A olivat yhtä haluttomia pitämään parlamentti- ja presidentinvaaleja, jotka voisivat muuttaa nykyistä valtasuhdetta etelän ja pohjoisen välillä.
Rauhansopimuksen puolesta aktiivisesti toiminut Yhdysvallat sen sijaan katsoi, ettei demokratiaan siirtyminen ilman demokraattisia vaaleja ole mahdollista. Poliittisen edustuksen laajentaminen mahdollistaisi valtionhallinnon remontin, jonka päämääränänä on Sudanin säilyttäminen yhtenäisenä. Demokraattiset vaalit edistäisivät demokratian ja ihmisoikeuksien syntymistä, ja eri alueilta tulevat edustajat lopettaisivat Sudanissa perinteisesti vallinneen poliittisen tilanteen, jossa maan keskiosan eliitti yrittää hallita marginalisoituneita periferioita.
Vaalit oli määrä järjestää vuonna 2008, mutta nyt vuosi ennen Etelä-Sudanin kansanäänestystä parlamentti- ja presidentinvaaleja ei ole vieläkään järjestetty. Niiden järjestäminen nykyisessä tilanteessa tuskin täyttäisi demokraattisten vaalien kriteerejä. Vaalien siirtäminen on myös johtanut tilanteeseen, jossa kansainväliset toimijat rahoittavat miljoonilla tulevan hallituksen muodostamista – hallituksen, joka luultavasti hajoaa vain muutaman kuukauden kuluttua Etelä-Sudanin itsenäistyessä. NCP:lle tilanne on joka tapauksessa voitto. Jos vaaleja ei järjestetä, se pysyy vallassa; jos ne järjestetään, tulee sotarikoksista syytetystä presidentistä demokraattinen presidentti, joka voi aina vedota demokraattiseen legitimiteettiinsä tekojaan puolustellessaan.

Väkivallan ollessa jo nyt lisääntynyt on suurin pelko Sudanin hajoamisessa sisällissodan jatkuminen. Somalian merirosvojen kaapatessa ukrainalaisomistuksessa olevan MV Fainan syyskuussa 2008 paljastui Etelä-Sudanin laaja asekauppa, joka kaiken kaikkiaan kattoi sata T-72-panssarivaunua sekä muuta aseistusta. Sekä Etelä- että Pohjois-Sudan ovatkin selvästi varustautuneet taisteluiden jatkumiseen, rauhansopimuksesta huolimatta. Konfliktin voi täten olettaa olevan väkivaltaisempi kuin aikaisemmin sekä leviävän rajojen ylitse lähialueille. Ja vaikka etelän itsenäistyminen ei johtaisikaan uuteen konfliktiin pohjoisen kanssa, on yhtä lailla mahdollista, että Etelä-Sudanista tulee Somalian kaltainen sortunut valtio, joka toimii valtiona lähinnä vain paperilla. Yhtä lailla sama kohtalo on mahdollinen Pohjois-Sudanin kohdalla. Pahimmassa tapauksessa uusi konflikti aiheuttaisi kummankin valtion sortumisen, jolloin alueelliset vaikutukset olisivat moninkertaiset.

Etelä-Sudanin itsenäisyys ei ratkaise sen ongelmia
Tribalisoituminen lisää säröä yhtenäisen etelän pyrkimyksille ja vaikeuttaa todennäköistä itsenäistymistä sekä etenkin sen jälkeistä aikaa yhteisen yhdistävän päämäärän toteuduttua. Jo nyt Etelä-Sudanin sisäisten konfliktien voi nähdä etnistyneen tai tribalisoituneen, ja monet syyttävät Khartumia eri etnisten ryhmien aseistamisesta toisiaan vastaan. Kuten Darfurissa, pohjoisen strategia onkin perustunut periaatteeseen ”hajota ja hallitse”, jossa vastustajia on ostettu vaarattomiksi. Myös aikaisemmin sisällissodan aikana etelän kapinalliset jakaantuivat Khartumin tukemina etnisten linjojen mukaan, ja alkoivat taistella keskenään. Kuivuus on entisestään pahentanut tilannetta. Vuonna 2009 hyökkäykset olivat hyvin organisoituja ja monet kuolonuhreista olivat naisia ja lapsia. Mutta vaikka konkreettisia todisteita Khartumin osallisuudesta löytyisikin, ei kaikkien ongelmien siltikään voisi sanoa juontuvan Khartumista: etelän hallinto on jo itsessään heikko. Tästä on osoituksena sen kyvyttömyys riisua aseista aseistettuja joukkoja, sekä korruptio, josta tuore esimerkki on kahdensadantuhannen viljaostoksiin tarkoitetun dollarin katoaminen lähes miljoonan ihmisen ollessa lähellä nälänhätää. Yhtä lailla nykyisten hallitsijoiden on valitettu rajoittaneen poliittisen opposition sekä journalistien toimintaa. Monet pelkäävät armeijan (SPLA) olevan kyvytön suojelemaan ihmisiä maaseudulla, ja sitä syytetään myös ihmisoikeusloukkauksista. Se on myös kaikkea muuta kuin yhtenäinen ja koostuu lähinnä eri etnisten ryhmien asejoukoista.

Samoin pohjoisessa elävät eteläsudanilaiset ovat peloissaan siitä, ettei heidän ihmisoikeuksiaan ja turvallisuutaan voida taata itsenäistymisen jälkeen. Heitä arvioidaan olevan pohjoisessa jopa kaksi miljoonaa, joista monet ovat pakolaisia. Useimmat pohjoissudanilaiset jättivät etelän jo vuonna 2005 heihin kohdistuneen väkivallan takia.

Koska kansanäänestykseen on enää lyhyt aika ja yleisesti uskotaan etelän itsenäistyvän joka tapauksessa, on epätodennäköistä, että kaikkia asiat saadaan sovituksi ennen itsenäistymistä. Äkillinen riuhtaisu täyteen itsenäisyyteen lisäisi jännitteitä ja vaikeuttaisi jo vaikeaa tilannetta entisestään. Paras ja rauhanomainen tie eteenpäin olisikin siirtymäaika itsenäisyyttä vaativan kansanäänestyksen jälkeen. Sen aikana olisi mahdollista sopia käytännön järjestelyistä. Rauhanturvaamistarvetta itsenäistyminen tuskin vähentää, sillä ongelmien määrä tulee pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Tämä voi myös hyvinkin merkitä sitä, että UNMISia vahvistetaan ja se siirtyy etelään, Jubaan sekä valvomaan rajaa. Pahimmassa skenaariossa Afrikan suurin valtio hajoaa ja suistuu raiteiltaan osien yhä sotiessa keskenään. Tällöin olisi suomalaisillekin tilausta Sudanissa:  on selvää, ettei 30 000 rauhanturvaajaa tule mitenkään riittämään tilanteen rauhoittamiseen.


Kirjoittaja on Afrikasta sekä konflikteista kiinnostunut valtiotieteiden, kriisinhallinnan ja kansainvälisen yhteistyön maisteri joka palveli Tshadissa SKJT II/09:ssä.

Sotilasvallankaappaus!

Tietoja
Julkaistu: 01.11.2009
Kirjoittanut Asko Tanhuanpää
Kategoria: Kommentti
Poliitikot ovat kautta historian tottuneet käyttämään värikästä kieltä, mutta edes poliitikoista puhuttaessa ei niin sanottu harkitsematon läpipäisyys saa olla värikkään synonyymi. Mistä muusta kuin läpipäisyydestä oli kysymys ex-ministeri Erkki Tuomiojan blogikirjoituksessa, missä hän kuvasi Afganistanin vaaleihin vahvistukseksi lähetettyjen suomalaisten lisäjoukkojen suunniteltua kotiutusta ja siitä puhtaasti oppositiopoliittisista lähtökohdista synnytettyä puhtaasti poliittista tietokatkosta ”sotilasvallankaappaukseksi”.

Suomalaisissa kouluissa jo yläasteikäisille jaettavan yleissivistävän historiaopetuksen mukaan sotilasvallankumouksia on koettu muun muassa Hondurasissa, Liberiassa, Chilessä, Irakissa ja jopa Kreikassa, mutta että Suomessa. Ainakaan minä en nähnyt viikonvaihteessa Helsingissä käydessäni armeijan panssarivaunuja presidentinlinnan ja eduskuntatalon edessä, en sähkötolppiin hirtettyjä ex-ministereitä, en edes sotilaiden ja tuomiojalaisittain ajatellen oikeistolaisten mielenosoittajien yhteydenottoja.

Voi sinua erkkiseni. Sinulla on jostain syystä ja varmasti syystäkin älykön maine, mutta kaikkea ei maineenkaan taakse voi lakaista. Vaikka presidentti eli Suomen tapauksessa myös armeijan ylipäällikkö olisikin ollut autuaan tietämätön Afganistanissa palvelevien suomalaisten suunnitelman mukaisesta kotiutumisesta, niin kysymys ei tosiaankaan ole mistään vallankaappauksesta, ei sotilaallisesta, ei edes poliittisesta.

Ilmeistä onkin, että ylipäällikkö ei yksinkertaisesti vain ollut syystä tai toisesta tietoinen siitä, miten rauhanturvaamisen eli nykytermillä sotilaallisen kriisinhallinnan systeemi Suomessa toimii. Järjestelmä menee niin, että ensin värvätään sopivat henkilöt, heidät koulutetaan ja koulutuksen jälkeen pannaan nimet palvelussitoumuksiin. Tässä tapauksessa oli jo alun perin tiedossa, että komennus kestää reilut neljä kuukautta, ei päivääkään pidempään. Siitä on puumerkillä taistelijakohtaisesti sovittu.

Paitsi asianosaisten rauhanturvaajien kanssa, oli neljän kuukauden pestistä sovittu myös Suomen toiminta-alueella Afganistanissa komentovastuussa olevan Ruotsin kanssa. Kyseisen suunnitelman mukaan ruotsalaiset astuvat suomalaisten tilalle ja myös majoittuvat samoihin körmyihin, mitkä suomalaisilta jäävät tyhjiksi. Vaihto tapahtuu lennossa eli varsinaiseen turvallisuuteen ei vaihto vaikuta millään tapaa.

Meillä suomalaisilla on ruotsalaisista omat stereotypiamme, mutta tuskinpa toimialueelle saapuneiden länsinaapureidemmekaan suuri enemmistö olisi pitänyt siitä, että heidän olisi pitänyt jakaa sänky vielä vaikkapa vaan parin viikon ajan suomalaisen taistelijaparin kanssa.

Samaan kastiin Erkki Tuomiojan kommenttien kanssa on pistettävä pääministeri Matti Vanhasen käsienlevittely, kun ennalta sovittu totuus joukkojen kotiuttamisen päivämäärästä miehelle selvisi. Jos pääministerin tasoinen virkamies pystyy silmät pyöreinä sanomaan, että kuuli asiasta mediasta, on edessä vain yksi kysymys: Onko kyseinen pääministeri enää tehtäviensä tasalla? Tietämättömyytensä voi toki tunnustaa, mutta sitä ei tosiaankaan tarvitse toteuttaa tekemällä itsensä julkisesti tyhmäksi.



Laatua vai määrää

Tietoja
Julkaistu: 12.10.2009
Kirjoittanut Kimmo Wirén
Kategoria: Kommentti
Suomi – rauhanturvaamisen suurvalta. Tätä mantraa on hoettu siitä asti, kun huomattiin kylmän sodan astuttua terminaalivaiheeseensa. Tällöin suomalaisia rauhanturvaajia oli ulkona lain salliman enimmäismäärän eli pari tuhatta miestä. Kyllä, miestä – sillä naisiahan ei silloin vielä joukkoon suvaittu. Hakijamäärätkin huitelivat kymmenessä tuhannessa. Jokainen kansalaiskelpoinen mies halusi hakea reissulta sen oman mersun tai corvetten.
Nyt kaksikymmentä vuotta jälkeen tilanne on aivan toinen. Maailma, jossa elämme, on muuttunut. Hakijamäärä on vuositasolla jotain tuhannen ja puolentoista tuhannen välissä ja avoimia rauhanturvaamispestejä siitä on puolet. Jos ennen vain joka kymmenes pääsi reissuun, niin nyt päässee joka toinen. 

Hakijamäärän vähyyttä voidaan arvuutella monilla seikoilla. Voidaan kysyä, mikä merkitys on palkkauksella tai muilla etuuksilla. Palvelussuhteiden ehdoissa on jatkuvasti tarkistamisen varaa. Rauhanturvaajan kelpoisuusehdot ovat niin ikään kiristyneet. Nykyään vaaditaan moitteettomuuden lisäksi monia tutkintoja, vuosien työkokemuksia ja juoksemista vähintään 2300 metriä 12 minuutissa. Suomen parhaita ammattilaisia ei välttämättä kiinnosta Puolustusvoimien tarjoama pätkätyö, joka saattaa merkitä oman työuran, tai jopa työsuhteen, katkeamista.  Seikat eivät ole omiaan puoltamaan hakeutumista sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin kilpailtaessa työurien oravanpyörässä. Bosnian Althea-operaatioon pystyimme hyvinkin lähettämään Nokian insinöörejä sotilaan valepuvussa. Elokuussa 2009 Suomesta osallistui sotilaallisiin tehtäviin 719 ja siviilitehtäviin 127 henkilöä. Vuoden vaihteessa maastopukuisten määrä painuu jo alle viiden sadan. Siviilipuolen tehtävät varmasti lisääntyvät ja osin houkuttelevatkin entisiä rauhanturvaajia. Pestit ovat pidempiä eikä tarvitse ottaa yhtään juoksuaskelta, ellei itse niin halua.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisella johdolla on näinä aikoina edessään vain vaikeita kysymyksiä. Pitäisi löytää ratkaisuja kysymyksiin mihin operaatioihin osallistumme, millaisiin tehtäviin ja millä vahvuudella. Lisäksi pitää olla realistinen näkemys, että myös onnistumme siinä mihin olemme lupautuneet eli löydämmekö oikeita, ammattitaitoisia henkilöitä tehtäviä suorittamaan. Johdon pitää myös käytännössä näyttää maailmalle, että olemme kelpo ehdokas kilpailtaessa YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvasta paikasta.

Maailmassa riittää kriisejä, joita voidaan yrittää hallita. Suomen lippu liehuu nyt mm. Afganistanissa, Georgiassa,  Kashimirissa, Lähi-idässä, Kosovossa ja Tshadissa. Olemme mukana niissä ytimissä, jotka ovat meille tärkeitä. Eli näytämme omaa upeaa lippuamme EU:ssa, YK:ssa, Natossa ja ETYJ:ssä.  Voidaan kysyä kestävätkö Suomen resurssit kaikkiin ytimiin. Talouden kestävyyttä ei voida tässäkään ohittaa. Suomalainen veronmaksaja ja valtionvarainministeriö joutuvat arvioimaan tosiasiaa, että suomalainen sotilas Kosovossa maksaa 1 rahayksikköä, Afganistanissa 1,7 ja Tshadissa 2,7. Pitäisikö siis esittää kysymys mihin meidän kannattaa osallistua ja/tai millä vahvuudella. Kuinka kauas olemme valmiita menemään ja millä hinnalla? Missä kohtaa kulkee laadun ja määrän raja?   



Suomen on tuettava Afganistania tiellä kohti rauhaa

Tietoja
Julkaistu: 12.08.2009
Kirjoittanut Helsingin Sanomat / Ulkoministeri Alexander Stubb
Kategoria: Kommentti
Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua Suomen roolista Afganistanissa. Keskeisiksi ovat nousseet kysymykset, onko Suomi Afganistanissa sodan osapuoli vai ei ja koska voimme lähteä maasta pois. Keskustelu on tervetullutta, mutta sanojen merkityksistä kiistelyä tärkeämpää on pitää mielessä se, miksi Suomi yhdessä 41 muun maan kanssa on Afganistanissa.

Kansainvälisen yhteisön toiminta Afganistanissa pohjautuu YK:n päätöksiin. Sille ovat antaneet tukensa YK:n päätöslauselmissa kaikki 192 jäsenvaltiota. YK:n rinnalla Afganistanissa työskentelevät monet muut järjestöt, kuten Nato, EU, Etyj ja Maailmanpankki, sekä monet kansalliset tukiohjelmat ja kansalaisjärjestöt.

Näkyvin toimija Afganistanissa on Nato, jonka johtaman Isaf-operaation tärkein tehtävä on auttaa Afganistanin viranomaisia turvallisuuden lisäämisessä. Isaf-operaatiossa on nyt mukana 42 valtiota, ja joukkojen vahvuus on noin 65 000.

Suomen vahvennetun osaston 202 sotilasta palvelevat Ruotsin johtamassa joukko-osastossa. Ruotsalaissotilaita maassa on 430. Suomi on myös vahvasti mukana EU:n poliisimissiossa. Afganistanissa toimii yhteensä yli 20 suomalaista siviilikriisinhallinnan asiantuntijaa.

Kansainvälisen yhteisön tavoitteena on luoda olosuhteet, joissa Afganistan pystyy edistämään kansalaistensa perusoikeuksia ja demokratiaa, vakauttamaan poliittisen järjestelmänsä ja kehittämään talouttaan.

Tässä työssä Afganistan tarvitsee apua nyt ja tulevaisuudessa. Suomi on sitoutunut Afganistanin vakauttamiseen. Tämä oli edellisen ja se on myös nykyisen hallituksen linja, jonka takana ovat tasavallan presidentti ja eduskunta.

Kyse on paitsi osallistumisesta kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden rakentamiseen myös Suomen omasta turvallisuudesta. Afganistanin epävakaus ja sekasortoisuus vaikuttavat väistämättä myös Euroopan turvallisuuteen. Kansainvälisen terrorismin, ääriliikkeiden ja kansainvälisen huumekaupan hillitseminen on Suomen etu.

Kriisinhallinta on keskeinen osa Afganistanin tukemista, ja sitä tulee jatkaa kunnes afganistanilaiset voivat itse ottaa vastuun omasta tulevaisuudestaan. Osana kansainvälistä tukea tehostetaan armeijan ja poliisin koulutusta. Suomi on tässä työssä vahvasti mukana.

Siirtämällä vastuuta Afganistanin omille turvallisuusviranomaisille luodaan edellytyksiä sille, että kansainväliset kriisinhallintajoukot voivat aikanaan poistua maasta.

On selvää, että kriisinhallintatoimia Afganistanissa ei voida eikä haluta jatkaa loputtomiin. Siellä ollaan vain niin kauan kuin on tarpeen. On oltava myös realisti: Afganistaniin ei saada istutettua pohjoismaista demokratiamallia.

Kestävä ratkaisu edellyttää afgaanien keskeistä vuoropuhelua, jonka tulee olla avoin kaikille aseellisesta toiminnasta irtisanoutuneille ryhmille, myös väkivallasta luopuneille talebaneille.

Kriisinhallinnan ohella työssä painottuvat jälleenrakentaminen sekä kehitysyhteistyö ja humanitaarinen apu. Maassa tarvitaan kouluja, sairaaloita, maanteitä, sähkönjakeluverkkoja ja talouskehitystä. Lisähaasteina ovat hallinnon ja oikeusjärjestelmän ongelmat, heikko ihmisoikeustilanne, korruptio ja huumeviljely.

Afganistanin vakauttaminen edellyttää myös alueellisen lähestymistavan vahvistamista. Avainasemassa on Pakistan, mutta myös Afganistanin muiden naapureiden on nähtävä alueellisen vakauden vahvistamisen edut.

Afganistanin turvallisuustilanne on huono. Se on heikentynyt kauttaaltaan, myös pohjoisessa Mazar-i-Sharifin ympäristössä, missä suomalaiset toimivat. Suomalaisjoukot ovat lyhyen ajan sisällä olleet osallisina useassa aseellisessa välikohtauksessa. Turvallisuustilanteen heikennyttyä välikohtauksiin on varauduttu entistä paremmin.

Yhteensä rauhanturvaoperaatioissa on runsaan 50 vuoden aikana menehtynyt lähes 50 suomalaista, joista tosin suurin osa muissa kuin aseellisissa tehtävissä. Afganistanista ensimmäinen suruviesti tuli keväällä 2007, kun kersantti Petri Immonen menehtyi. Valitettavasti huonoja uutisia voi tulla tulevaisuudessakin.

Suomalaisjoukot ovat siis olleet Afganistanissa tiukoissa paikoissa jo ennen tämänkesäistä tilanteen huononemistakin. Helmikuussa 2007 suomalaiset kävivät kiivasta tulitaistelua Maimanan tukikohdan puolustamiseksi yhdessä norjalaisten kanssa.

Suomalaiset rauhanturvaajat kohtaavat päivittäin vaaratilanteita Afganistanissa. Suomalaisten on syytä olla ylpeitä rauhanturvaajiensa toiminnasta ja osaamisesta.

Turvallisuustilanne tuskin kohentuu ainakaan ennen 20. elokuuta pidettäviä vaaleja, joissa Afganistanille valitaan uusi presidentti ja uudet maakuntaneuvostot.

Talebanit, al-Qaida ja muut Afganistanin hallitusta vastaan taistelevat ryhmät sekä huumeparonit pyrkivät kaikin tavoin häiritsemään vaaleja. Ryhmittymien tavoitteena on horjuttaa demokratian juurruttamista hauraaseen valtioon ja heikentää uuden hallinnon toimintakykyä.

Vaaleilla afganistanilaisille pyritään antamaan mahdollisuus ottaa tulevaisuus omiin käsiinsä – ei aseiden vaan äänestyslippujen avulla. Valtiorakenteiden vahvistumisen ja vallanpitäjien hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää, että mahdollisimman moni pääsee äänestämään.

Päädytään käynnissä olevassa sanasodassa mihin tahansa, on selvää, että Afganistanin ongelmiin ei ole vain sotilaallista ratkaisua. Edessä on vielä runsaasti työtä. Sotilaallista voimaa tarvitaan kuitenkin väkivallan hillitsemiseksi ja siviilien suojelemiseksi.
  1. Kansalliskukka muovipussi
  2. Kuolemat syyniin - löytyykö tekijöitä
  3. Rauhanturvaaja tarvitsee puolustajansa
  4. Rauhanturvaamisen informaatiosodat käydään mielikuvista

Artikkelit

In the service of peace

HOWtiset

Revolution
Supataulut