BisserWisser taapersi taas nettisuossa virusturvallisine saappaineen ja asusteineen kunnes pitävällä laajakaistan rantatörmäällä istahti bittinuotion ääreen kera Jussan tyydyttämään tiedon nälkää ja janoa näin sanoen:

Olet valtion virkamies, mutta ennen kaikkea Etelä-Karjalan Sinibarettien puheenjohtaja. Miten Etelä-Karjalan Sinibareteilla menee nykyään?

Juha Mantere: Mielestäni meillä menee ihan hyvin, vaikka nimenmuutos menikin toistaiseksi kyykkyyn. Remmiin on saatu uusia aktiivisesti osallistuvia nuorempaa rotaatiota edustavia henkilöitä. Jo ensimmäisessä kokouksessa tuli tukku uusia ajatuksia ja ideoita joita sitten lähdetään porukalla viemään eteenpäin. Toki pienellä yhdistyksellä on lisäksi aina hieman huoli taloudesta, mutta eiköhän tämä tästä.

BW: Rauhanturvaamiskokemusta sinulla tietääkseni riittää. Missä kaikkialla oletkaan ollut? Mitä olet oppinut reissujesi aikana?

JM: Eka reissu tuli kohdalleni Elokuun 19 päivä 1992, jolloin suuntana oli UNDOF ja Camp Ziouani. Sieltä kotiuduin joulukuun 22 pnä 1993, olin 7 muun herran kanssa jälkiosastossa eli oltiin vihoviimeiset suomalaiset tontilla viikon verran. Ja hauskaa oli…
Sitten vierähti reilu puoli vuotta rajan väärällä puolella, olin Pietarissa tutustumassa vientirakentamisen arkeen kunnes tuli lähtö UNPROFORiin kesäkuussa 1994 YK:n siviilityöntekijäksi. Tuolla reissulla tulivat tutuiksi Bosnian puolella Bugojnon kaupunki sekä Gornji Vakuf- niminen kohtuullisen huonon infrastruktuurin tuolloin omannut pikkukaupunki. Hieman myöhemmin työpaikaksi tuli Pleson leirialue Zagrebin lähellä.
Kaikki silloiset sektorit tuli koluttua läpi Pekkaniskan ja YK:n tunnuksin varustetulla kuormurilla Belgradia ja Skopjea lukuun ottamatta.

Pietari kutsui taas joulukuussa 1995, jossa taas tutustuin slaavilaisen kulttuurin erikoisuuksiin.
Seuraava keikka oli sitten UNIFIL, lähtö taas elokuussa, tällä kertaa vuosi oli 1996 ja tehtävänä huoltokouluttajan homma ns. Säätö-ryhmässä. Säätämistä riitti lokakuulle, jolloin lomalla ollessani sain Suomesta vakinaisen työpaikan ja otin katkot. Neljä vuotta ulkona putkeen alkoi jo hieman puuduttaa, joten oli kiva kokeilla ”normaalielämää”.
Sitä sitten piisasikin aina lokakuulle 2000 jolloin lähdin Peltopalveluun UNMIKiin Kosovoon, sijoituspaikkana Pristina. Sieltä sitten kotiin Suomeen vappuna 2001. Ja sen jälkeen ei ole normaalielämästä ollut tietoakaan... ;)

Reissuillani olen sen ainakin oppinut, että niin halpaa ei olekaan, etteikö kaikki rahat saa menemään ;) , lisäksi tulee tietoisuus siitä, että aina voisi mennä huonomminkin.
Kaikilla on reissussa joskus ns. lanapäiviä, mutta ikinä ei harmittanut se, että tuli lähdettyä.
Sen olen myös oppinut, että Venäjä on maa missä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Kosovossa opin sen, että arkipäivä on monesti kurjuuden maksimointia jota hyvä palkkakaan ei täysin korvaa.

BW: Suomen Sinibarettiliitto ja alueyhdistykset ovat ajanmukaistamassa nimiään. Miksi mielestäsi jotkut yhdistykset pitävät asiaa melkoisena mörkönä?

JM: PMinusta nimenmuutos on luonnollista jatkumoa rauhaturvaamisen ja maailman muutoksessa, joten en mieltänyt asiaa mitenkään dramaattiseksi, ennen kuin satuin juttusille Lahdessa liiton syyskokouksessa vastakkaisen näkemyksen omaavien liiton jäsenten kanssa.

Keskustelua kävimme herrasmiesmäisesti antaen toisillemme mahdollisuuden puolustaa omaa näkemystään.
Kaiken kaikkiaan mitä keskustelusta voi tiivistää on se, että joillakin 1960 – 1970 luvuilla palvelleilla henkilöillä on vahva tunneside nimenomaan Sinibaretti-etuliitteeseen josta ei haluta suurin surminkaan luopua. Vertauskohtana käytettiin jopa JR 27:n perinnekiltaa (joka ei mielestäni liity asiaan millään tavalla) tyyliin: Eihän sekään ole nimeään muuttanut?
Nähtävästi kyse on siitä, että sodanjälkeisistä suurista ikäluokista koottiin Suomen parhaimmat voimat Kyprokselle ja suuren julkisuuden siivittämänä luotiin käsite Sinibaretti. Tuolloin alhaalla olleet kaverit tuntevat yhä olevansa enemmän Sinibaretteja kuin rauhanturvaajia. Mutta missä se ero on? Minä en sellaista ole havainnut.

Jos yhdistyksissä ja liitossa halutaan nähdä toiminnalle jatkuvuutta, tulee katsoa mieluummin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen. Itselläni on vain tuo YK:n sininen baretti, mutta ei se minusta sen parempaa tai huonompaa rauhanturvaajaa tee kuin heistä joilla on muun väriset päähineet.

BW: Miten vakuuttaisit nuoren Kfor-käivärän, että hänen tulisi liittyä sinibarettiyhdistykseen ja toimintaan?

JM: Sinibarettiyhdistykseen liittymisen vakuutteluun verbaalitasolla menee aikaa ja tupakkaa, joutuisin käyttämään liiton lanseeraamia lauseita ”Kaikkien rauhanturvaajien yhteinen järjestö” yms.
Paikallisyhdistysten toiminnan tulee olla sellaista, että se KFOR-käiväräkin tuntee yhdistyksen omakseen ja toiminnan mieluisaksi, jolloin perustelu on helpompaa.
Miksi järjestää tapahtumia joissa ei porukkaa käy vain sen vuoksi, että ”kun näin on aina ennenkin tehty”, eikä viitsitä uudistaa toimintaa jäsenistön halujen ja tarpeiden mukaan.
Uudistuminen edellyttää sitä, että käivärän kaveriksi jäsenistöön saadaan samaa ikäluokkaa ja kokemuspohjaa olevaa sakkia ja otetaan heidät mukaan toimintaan.
Tätä tukee myös yhdistysten ja liiton nimien muuttaminen Rauhanturvaajayhdistyksiksi.
Nämä ovat ihan ne perusasiat jotka pitää ottaa huomioon jos halutaan jäsenistön määrää lisätä.

BW: Hölkkäri On Web on toiminut jo muutaman vuoden. Millaisen arvon annat tälle valtakunnalliselle yhdistykselle ja palvelulle mitä HOW tarjoaa?

JM: Arvot ne on maksa-arvotkin ;)
Erittäin hyvä kanava, jonka kautta itsekin olen saanut kuson kulkemaan kavereille joihin ei ole muuten tullut yhteyttä pidettyä.
HOW itsessään ei voi oikein paljoa vaikuttaa fyysisesti esim. veteraanityöhön johtuen toiminnan virtuaalisuudesta, mutta palvelee erittäin hyvin jokapäiväisessä kusoilussa. Missä muussa yhdistyksessä on messi-ilta joka ilta ja osallistujia eri puolilta maailmaa?
HOW täydentää mukavalla tavalla muuta yhdistystoimintaa.

• Edellinen
• Seuraava