Tähän aikaan vuodesta kun katsoo aamuisin ikkunasta ulos näkee vain ruskaa pakkasella. Niinpä parenpaa tekemistä miettien otti BisserWisser yhteyttä Eduskuntaan ja sieltä asiantuntijan kantojaan esittämään. Afrikka-asiain tuntija ja rauhanmiehen viittaa yllään kanniskeleva Pekka Haavisto oli kateudesta Vihreä, kun pääsi BisserWisserille lausuntojaan antamaan.
BisserWisser: Sotilaallinen ja siviilikriisinhallinta tuntuvat välillä kilpailevan keskenään ja siviilitoimijatkaan eivät pysty yhteistyöhön keskenään kilpailessaan eri kriisien auttamisissa. Mitä pitäisi mielestänne tehdä, jotta nämä kaikki saataisiin soittamaan samaa viulua ja samaan tahtiin?
Pekka Haavisto: Kansainvälisellä yhteisöllä on kriisialueilla monta roolia: kriisien ennaltaehkäisy, kriisin alettua siviileihin kohdistuvien ihmisoikeusloukkausten minimointi, sotilaallinen ja siviilikriisinhallinta, rauhanvälitys, humanitaarinen apu ja jälleenrakennuksen koordinointi. Kaikkien näiden saumakohdat natisevat. Edes humanitaarisesta avusta jälleenrakennukseen siirtyminen ei ole ihan mutkaton juttu, kun vastuuorganisaatiot myös YK:n sisällä vaihtuvat, ja rahat tulevat myös avunantajamailla joskus eri budjettikohdista. Yksi lääke voisi olla laajempiin kriisinhallintarahastoihin siirtyminen niin YK:ssa kuin kansallisestikin - käytetään samaa rahapottia, josta kriisinhallintamenoja eri vaiheissa maksetaan. Näin eivät kriisinhallinnan eri muodot olisi jatkuvasti vastakkain. YK:ssa tarvitaan parempaa sisäistä koordinaatiota kriisinhallintaan ja rauhanrakennukseen liittyvissä asioissa. YK-reformi kannattaa aloittaa tällaisista konkreettisista asioista.
BW: Afrikka on kriisinhallinnan polttopiste, kuten myös Aasia. Miten näette sen yhtälön, että aasialaiset maat osallistuvat Afrikan kriiseihin ja EU-rooppalaiset Aasian kriiseihin?
PH: Afrikkalaiset ja Afrikan Unioni korostavat nykyään paljon kriisiensä "omistajuutta". Kun me kritisoimme Sudanin presidenttiä Bashiria tai Zimbabwen johtajaa Mugabea, afrikkalaiset helposti vastaavat, että kritiikkiin on aihetta, mutta kritiikkiä saisivat esittää vain afrikkalaiset itse. En usko, että kannattaa vetää mantereiden välille liian jyrkkiä rajoja kriisinhallintaan osallistumisessa. Minä toivotan afrikkalaiset ja aasialaiset rauhanturvaajat myös Euroopan kriiseihin - toivottovasti niitä ei ole edessä kovin montaa. Samalla tavalla meillä on oltava valmius toimia muissa maanosissa. Joskus "ulkopuolinen" on parempikin kuin esim. naapurimaasta tullut rauhanturvaaja, koska naapurimaat koetaan helposti osaksi konfliktia. - Toisaalta afrikkalaiset ovat olleet valmiita suureen riskinottoon rauhanturvahankkeissaan - suurempaan kuin mihin me olemme Euroopassa tottuneet tai mihin olemme valmiit. Darfurin AMIS-operaatio ja Somaliassa jatkuva AMISOM ovat esimerkkejä suurten riskien rauhanturvaoperaatioista. Afrikan Unionille pitää nostaa hattua, että se on saanut sellaiset aikaan.
BW: Suomi halajaa YK:n turvallisuusneuvostoon ja siksi pitäisi saada nopeasti YK-rauhanturvatehtäviäkin. Monet rauhanturvaajat odottavat kuumeisesti pääsyä Libanoniin. Millaisen roolin Suomi TN:ssa ottaisi; vai mennäänkö sinne olemaan neutraali ja äänestämään aina tyhjää? Koska suomalaisjoukkoja nähdään Libanonissa?
PH: Rauhanturvaajiemme kokonaismäärä on laskenut nopeasti - kysymys ei ole vain YK-osallistumisen vähenemisestä, vaan ylipäätään Suomelle sopivien rauhanturvatehtävien vähäisyydestä. Operaatio Atalantaan osallistuminen on tässä mielessä tervetullut hanke, ja YK-operaatioista on ollut tarkastelussa mm. Libanoniin osallistuminen. On katsottava tehtäviä, jotka meille suomalaisille sopivat. - Turvallisuusneuvoston jäsenyys ei ratkea vain rauhanturvaamiseen osallistumisella. Suomen on oltava aktiivisempi rauhanrakennuksessa ja rauhanvälityskysymyksissä, ja tehtävä enemmän poliittista yhteistyötä G77-maiden kanssa, jos mielimme turvaneuvoston jäseneksi vuosiksi 2013-2014. Turvaneuvostossa ei voi olla "tyhjän panttina", vaan siellä on otettava aktiivisesti kantaa mm. YK:n rooliin maailman eri konflikteissa. Meillä on oltava enemmän ihmisiä tekemässä myös jalkatyötä eri konfliktien parissa. Siinä on hyvä ottaa mallia esimerkiksi Norjasta, ja Ruotsikin on usein meitä edellä.
BW: Suomen omasta puolustuksesta käydään keskustelua. Asevelvollisuus tulee pitämään pintansa, mutta pitäisikö Suomen hakea Nato-jäsenyyttä?
PH: Siilasmaan työryhmä ehdottaa minimiasevelvollisuuden lyhentämistä neljään kuukauteen. Se saattaa olla "viimeinen sillanpääasema" matkalla kohti valikoivampaa järjestelmää. Nykysysteemin ongelmana on, että saadaan kyllä aikaan suuri reservi, mutta varoja ei riitä kaluston ajanmukaisena pitämiseen ja uusimiseen. On hullua, että olemme tehneet kalliit Hornet-hankinnat, mutta varaosapulan vuoksi osa koneista pysyy maassa. - Naton kanssa yhteistyö tulee joka tapauksessa lisääntymään, koska olemme mukana EU:ssa, ja sen jäsenmaiden enemmistö on myös Nato-jäseniä.
BW: Suomalaisten rauhanturvaajien kotiinpaluu suoritetaan jossain määrin jo suunnitellusti, mutta sangen vähillä kustannuksilla. Pitäisikö toimintaa parantaa osoittamalla siihen taloudellisia resursseja jo ihan valtion budjetista? Monet muut maanpuolustusjärjestöt saavat valtiolta avustuksia, mutta Rauhanturvaajaliitto ei saa. Näettekö tässä ristiriitaa?
PH: On hyvä että rauhanturvaajien kotiinpaluuseen kiinnitetään nyt enemmän huomiota, ja myös vaikeammilta kriisialueilta - esimerkiksi Afganistanista - palaajat saattavat tarvita myös enemmän tukea Suomeen palattuaan kuin perinteisemmistä rauhanturvatehtävistä tulevat. On myös hyvä, että järjestöt ovat tässä aktiivisia - esimerkiksi Rauhanturvaajaliitto. Monelle on tärkeä säilyttää yhteys rauhanturvakavereihin.
BW: Suomi ja muut länsimaat miettivät kuumeisesti kuinka Afganistanista voisi vetäytyä kunniallisesti ja kasvot säilyttäen. Myös Naton uskottavuus on koetuksella, vaikka Kosovossa on päästy hyvään tulokseen. Koska mielestänne on Suomen vuoro ilmoittaa joukkojemme vetämisestä pois Afganistanista ja millä aikataululla?
PH: Afganistania mainostettiin aikanaan "Naton lippulaivana", ja sanottiin jopa että "Afganistanin mukana Nato seisoo tai kaatuu". Onneksi näistä puheista on nyt päästy, ja vähän realismia on tullut mukaan. Mielestäni Afganistanin suuri ongelma on, että rauhanturvatoimintaan ei liitetty poliittista projektia, jonka tavoitteena olisi ollut opposition, esimerkiksi maltillisten talebanien tavoittaminen. Nyt aletaan tässä elää viimeisiä hetkiä. Näin tanskalaisen Admarillo-dokumenttielokuvan, ja se herätti aika vahvan kysymyksen siitä, missä menevät ISAF-operaation onnistumisen rajat Afganistanissa. Ellei Karzain hallitus saa nopealla vauhdilla poliittista rauhanhanketta maassa pystyyn, ovat myös rauhanturvaoperaation onnistumisen mahdollisuudet pienet. Joka tapauksessa parin seuraavan vuoden aikana ratkeaa Afganistanin tulevaisuus suuntaan tai toiseen. Uskon, että viimeistään vuosi 2012 on tässä vedenjakaja. Niillä paikkeilla varmaan suomalaisetkin joutuvat tekemään ratkaisunsa, miten kauan Afganistanissa vielä ollaan.
