Talouskriisin kouriin läkähtyvälle USA:lle Afganistanin sota on vaarassa osoittautua vanhan lempinimensä ”imperiumien hautausmaa” veroiseksi onnettomuudeksi. Pelkästään Yhdysvalloille pitkä sota on maksanut jo lähes 500 miljardia dollaria. Tahto ja resurssit pitkällisen ja kalliin sodan ylläpitoon, saatikka usko sodan voittamisen mahdollisuuksiin ovat vähissä niin Yhdysvalloissa kuin muissa koalitiomaissa. Tarinat terrorismin voittamisesta, humaanista sodasta, ihmisoikeuksien ja tehokkaan hallinnon juurruttamisesta ja sodan voittamisesta Afganistanissa kuulostavat epäuskottavilta ja kymmenen vuoden sodankäynnin jälkeen jo lähinnä falskeilta. Lopulta Afganistanissa onkin enää kysymys siitä, miten länsi pääsisi pois tilanteesta menettämättä kasvojaan aivan totaalisesti.

Sota Afganistanissa on perustunut alusta asti voimakkaasti mielikuviin. Hyökkäämällä yhteen maailman heikoimmista ja köyhimmistä maista USA aloitti ”sodan terrorismia vastaan”. Myöhemmin koalition laajettua varsinkin Nato-johtoinen ISAF on markkinoinut ja legitimoinut käymäänsä sotaa korkeamoraalisena YK:n valtuuttamana humaanina velvollisuutena Afganistanin kansaa kohtaan, lähes epäpoliittisena humanitaarisena operaationa sekä ihmisoikeuksien ja naisten aseman edistämisenä. Nykysodissa, joihin kansainvälinen yhteisö osallistuu laajalla rintamalla, onkin hyvin pitkälti kyse eri ryhmien vakuuttamisesta yleisesti hyväksytyin ja aikaan sopivin sanankääntein, sekä sodan markkinoinnista strategisen kommunikaation keinoin. Nykysodassa paras ja uskottavin tarina voittaa, ja uskottavuuskilvan häviäjä jää helposti sodassa kakkoseksi.

Tarinat rauhanturvaajamaisista sotilaista, jotka parantavat alueen asukkaiden elinoloja, rakentavat parempaa yhteiskuntaa, infrastruktuuria ja hyviä suhteita paikallisiin; humanitaarisista sankarisotilaista, jotka toisella kädellä puolustavat demokratiaa modernein asein, ja samalla ojentavat auttavan kätensä heikoille paikallisille ovat tulleet tutuiksi viimeisen kymmenen vuoden läntisissä sota-kertomuksissa. Nämä tarinat kertovat enemmän niiden kohdeyleisöstä – sotaan osallistuvien maiden kansalaisista, meidän arvoistamme, toiveistamme ja ajattelumalleistamme – kuin sodan todellisuudesta, alueen kehittymisestä tai sodan edistymisestä. Ne kertovat siitä, millaiseen sotaan me olemme valmiita ottamaan osaa ja miten sota voidaan nykypäivänä myydä demokratiaan ja ihmisoikeuksiin uskovalle länsikansalaiselle, joka ei mielellään näkisi itseään ja kotimaataan verisen, järjettömän tai epähumaanin sodan osapuolena ja rahoittajana.

Sotabrändi esittelee lännensoturit vahvoina ja humaaneina globaaleina sotureina, jotka eivät haavoitu tai haavoita. ISAF-sotilaat esitellään pehmonalleja ja karamellia afgaanilapsille tarjoilevina hymyilevinä, mutta lihaksikkaina ja hyvin aseistettuna uudenajan sotureina. Sotilaat jakavat humanitaarista apua, kouluttavat paikallisia joukkoja taistelemaan talibaneja ja terrorismia vastaan, mahdollistavat naisten koulutuksen ja äänestämisen, sekä opettavat sivistyneitä hygieniakäytäntöjä paikallisille. Länsisotilaiden läsnäolon pitäisi tämän brändin mukaan olla lottovoitto afgaaneille; mutta sota ei vain ota loppuakseen. Jotain tuntuu olevan pahasti pielessä läntisessä sotatarinassa.

Afganistanin sodan mielikuvatarinoiden taakse kätkeytyy myös muita sisältöjä, jotka puhuttelevat länsiyleisöä päällimmäisen ja tahallisen tarinan lisäksi historiallisesti ja poliittisesti mielenkiintoisilla tavoilla. Nykyinen sotabrändi voidaankin nähdä tämän päivän maailmanpolitiikan versiona siirtomaavallan aikaisesta tarinasta ”valkoisen miehen taakasta”. Samalla kun viestitään vahvan lännen sivistävästä läsnäolosta, tullaan kertoneeksi myös heikoista, takapajuisesta ja sivistymättömästä avun kohteesta. Sodan kannatuksen ylläpidon näkökulmasta strategisten tarinoiden sivutuotteena syntyy historiasta tuttuja kolonialisoivia kertomuksia avuttomista, mutta hyväntahtoisista lapsekkaista ”villeistä”; jotka ovat ilman ” valkoisen siirtomaaherran” apua avuttomia heitä sortavia pahoja poliittisia voimia, uskonnollista ääriliikehdintää ja yleistä jälkeenjääneisyyttä vastaan.

Tämä humanitaaristen tarinoiden kääntöpuoli paljastaa läntisen yleisön alitajuisia asenteita ”globaaleja toisia” kohtaan, sekä samalla tuo tahtomattaan esiin sodan perimmäisiä, ei ääneen lausuttuja lähtökohtia; länsimaissa ei hyväksyttynä nähdyn hallinnon muuttaminen vaikka väkisin länsimalliseksi, ja maan rauhoittaminen ja kesyttäminen lännelle ei-uhkaavaksi ja sieltä kumpuavaksi nähtyjen uhkien eristäminen. Mielikuvarakentamista ja sodan imagon luomista ei voi pitää kovin onnistuneena senkään vuoksi että, kymmenen sotavuoden jälkeen ei voida millään mittarilla osoittaa, että tilanne maassa olisi parantunut, ja että brändäystarinoiden pinnalta katsotut korkeat ideaalit olisi maassa saavutettu. Sotatarinoiden ja todellisuuden välinen kuilu on liian syvä, länsikansalaiset ovat tympääntyneet epärealistiseen humaanin sodan tarinaan, ja sodan kannatus on menetetty.

Tuntuukin, että sodan pitkittyessä, useiden koalitiomaiden kyllästyttyä koko operaatioon, kritiikin sotaa kohtaan noustessa, vastarinnan sinnikkäästi kiristyessä ja lännen taloudellisen tilanteen edelleen epävakaistuessa mielikuvarakentamiselle olisi kysyntää nyt lähinnä sen suhteen, miten selittää vetäytyminen ja sodan lopettaminen parhain päin. Terroristijohtaja Osama Bin Ladenin vangitsemisen ja laittoman tappamisen voi nähdä eräänä askeleena sodan lopettamisen perustelun suuntaan, mutta pääjehun poistaminen päiväjärjestyksestä ei kuitenkaan vielä riitä tarinan loppuluvuksi. Kuinka keksiä tarina, jossa humanitaarinen sankari-länsi voisi kunniakkaasti lopettaa avustusoperaationsa kuin seinään, ja jättää avusta kiitolliset, vastaanottavaiset afgaanit pulaan? Voikin katsoa, että antamansa valheellisen positiivisen sotamielikuvan lisäksi, sotilaallisen strategisen kommunikaation legitimaatiotarinat myös vaikeuttavat sodasta irti pääsyä.

Nato-kysymyksen on jo pitkään arveltu muodostuvan presidentinvaalien kuumaksi kysymykseksi. Näin ei ole tapahtunut – eikä tapahdu.

Lopullisen jännitteen Nato-kysymyksen nousemisesta vaalien parrasvaloihin hiljensi nykyinen presidentti, jonka viimeisessä uudenvuodenpuheessa ei Natoa mainittu sanallakaan. Puheen turvallisuuspoliittiset kohdat keskittyivät käsittelemään YK:ta. Presidentti Ahtisaaren virkakauden lopulla tilanne oli toinen, kun Ahtisaari kehotti hakemaan Nato-jäsenyyttä. Vaaleihin syntyi säpinää.

Moni on odottanut Niinistön kompastuvan Nato-myönteisen puolueen ehdokkaana juuri kysymykseen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Niinistö on tiedostanut Naton alhaiset kannatuslukemat ja ollut kieli hyvin keskellä suuta Naton suhteen. Uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä Niinistö esittää ratkaisuksi kansanäänestyksen järjestämistä – jos jäsenyyttä hänen presidenttikaudella haluttaisiin hakea. Vastaus tuntuu suomalaisia tyydyttävän.

Kaikki ehdokkaat korostavat yhteistyön merkityksellisyyttä Naton kanssa. Mutta siis vain yhteistyön, ilman jäsenyyttä. Lähes kaikki ehdokkaat haluavat pitää jäsenyyden oven auki, mikä mahdollisuutena lienee sanomattakin selvää. Vain ehdokas Väyrynen toteaa selkeäsanaisesti, että Suomen pitäisi säilyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Myös ehdokas Arhinmäki on ilmoittanut, ettei presidenttinä tukisi Nato-jäsenyyttä, vaikka hallitus niin esittäisi.

Presidentin vaihtuminen ei siten tule muuttamaan Suomen nykyistä Nato-linjausta. Suomi ei ole hakemassa tulevan presidentin virkakauden aikana Nato-jäsenyyttä. Jotkut tästä pitävät, toiset eivät.

Mikä sitten voisi muuttaa Mäntyniemen tulevan emännän tai isännän näkemystä Nato-jäsenyyden hakemisesta? Tähän näen olevan kolme, toisiinsa yhdistyvää, vastausta: 1) Jos suomalaisten suhtautuminen Natoon muuttuisi, ja enemmistö suomalaisista kannattaisi Nato-jäsenyyttä. 2) Jos maailmanpoliittinen tilanne kiristyisi ja sotilaallisen uhkan todennäköisyys Suomea kohtaan lisääntyisi. 3) Jos selkeä enemmistö eduskuntapuolueista asettuisi Nato-jäsenyyden kannalle.

Nato-suhde kuuluu presidentin valtaoikeuksien keskeisimpiin kysymyksiin. Tuleva presidenttimme näyttää Nato-kannassaan olevan vahvasti kiinni suomalaisten mielipiteessä. Sekä ennen vaaleja, ja myös vaalien jälkeen. Hyvä niin.

Yksi Natoon liittyvä, ja presidentin vaalien aikana esille noussut, keskustelunaihe on vielä otettava erikseen esille. Kyse on Nato-jäsenyyden ja asevelvollisuuden asettamisesta vastakkain, mistä kirjoitti muun muassa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja kolumnissaan uudenvuodenaattona. Tällaiset vastakkainasettelut ovat virheellisiä – ja tarpeettomia.

Jäsenenä tai ei, vastaamme jatkossakin itse oman maamme puolustamisesta, ja pääasiassa omin voimin. Koko maan puolustamiseen ei ole ainakaan toistaiseksi esitetty muuta realistista vaihtoehtoa kuin reserviläisarmeija, ja suhteellisen suuri sellainen. Suurin "uhka" Nato-jäsenyydessä onkin, että ajattelemme maanpuolustuksemme jäsenyyden myötä ulkoistetuksi ja oman vastuumme vähäisemmäksi. "Kyllä Nato hoitaa" -ajattelu on vaarallista. Eikä tämän todetessa ole edes tarvetta ottaa kantaa varsinaiseen jäsenyyteen.

Jarno Limnéll

Sotatieteiden tohtori

Presidentti Barack Obama julisti vierailullaan Australiassa uuden strategisen linjauksen. Hän korosti amerikkalaisten elintärkeiden etujen olevan nyt Tyynen meren alueella, mikä samalla tarkoittaa Euroopan ja Aasian sisäosien jättämistä selvästi vähemmälle huomiolle.

Obaman julistuksella on monia seurauksia sekä Euroopan tilanteelle ja ennen kaikkea hänen edeltäjänsä George W. Bushin Lounais-Aasiassa käymälle ”terrorismin vastaiselle sodalle”. Ne jäävät lähivuosina selvästi katveeseen, kun amerikkalaisten hupenevia voimavaroja suunnataan yhä enemmän Kiinan vallan patoamiseen.

Tukikohta Australiaan

Symbolisesti merkittävää Obaman vierailulla oli uuden tukikohtasopimuksen solmiminen Australian kanssa. Maan pohjoisosan Darwiniin rakennetaan tukikohta 2 500 merijalkaväen sotilaalle. Tämä muistuttaa siitä, kuinka amerikkalaiset toisen maailmansodan aikana tulivat samoille seuduille pysäyttämään Japanin hyökkäystä.

Nyt tarkoituksena on lisätä Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa nimenomaan Etelä-Kiinanmerelle, missä on runsaasti luonnonrikkauksia. Niistä käydään jo kiistaa Kiinan ja monien muiden maiden välillä.

Yhdysvallat pyrkii parhaillaan kosiskelemaan puolelleen Indonesiaa ja jopa Vietnamia, jotka ovat huolestuneita Kiinan vallan kasvusta noilla merialueilla. Tekeillä on ollut Kiinan vastainen saartorengas, joka alkaa Koreasta ja Japanista ja päättyy Intiaan.

On selvää, että tämä toiminta uhkaa Kiinan perimmäisiä etuja eikä jää vaille vastausta. Huonoimmassa tapauksessa Kaakkois-Aasiaan syntyy kohta kylmän sodan kaltainen tilanne, jossa vastakkain ovat Kiina ja Yhdysvallat liittolaisineen. Ketä noihin hahmottuviin liittokuntiin tulee lopulta kuulumaan, on vielä monessakin mielessä avoinna.

Kiinan vastaus on jo jonkin aikaa ollut näkyvillä. Ensinnäkin se on pyrkinyt välttämään sitoutumista kalliiseen kilpavarusteluun ja sotimiseen. Kiinan sotilasmenot ovat edelleen vain 10-15 prosenttia Yhdysvaltojen sotilasmenoista. Kiinalaiset välttävät joutumista samanlaisiin sotatoimiin, joita amerikkalaiset ovat käyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana erityisesti Afganistanissa ja Irakissa. Ne ovat tulleet maksamaan valtavia summia, jo arviolta 2 000-3 000 miljardia dollaria, ja vaikuttaneet tuntuvasti maan velkaongelmien pahenemiseen.

Yhdysvaltojen sotiessa Aasiassa Kiina on vahvistanut talouttaan ja levittänyt vaikutusvaltaansa ympäri maailman, etenkin Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Lähialueillaan Keski-Aasiassa Kiina on yhdessä Venäjän kanssa työntänyt takaisin Yhdysvaltojen valtaa. Se on tapahtunut paljolti Shanghain yhteistyöorganisaation puitteissa.

Amerikkalaiset vetäytyvät Aasian mantereelta ja Euroopasta

Viimeiset amerikkalaiset taistelujoukot poistuvat Irakista muutaman viikon kuluessa ja Afganistanista poistumiselle on annettu aikaa vuoden 2014 loppuun. On nähtävissä, että tilalle noille alueille on tulossa kiinalaisia, jotka ovat tehneet yhteistyösopimuksia erityisesti Pakistanin kanssa ja rakentavat kaivoksia Afganistaniin.

Jos Iranin ja länsimaiden suhteet heikkenevät entisestään, on Kiina jo valmiina lisäämään tukeaan

Iranille saadakseen sieltä vastapalveluksena energiavaroja. Samanlainen kehitys on meneillään Pakistanin suhteen. Kun Yhdysvaltojen ja Pakistanin välit kiristyvät, Kiina lisää tukeaan Pakistanille ja saa sitä kautta yhteyden Persianlahden öljyvarojen suunnalle.

On jo näkyvillä hetki, jolloin länsimaat joutuvat lopulta toteamaan, etteivät niiden voimat enää riitä sotimiseen Aasian mantereella, suunnilleen Suezista itään olevilla alueilla. Yhdysvaltojen merivoima riittää vielä vahvojen ilmavoimien tukemana jalansijan pitämiseen Persianlahdella ja Kaakkois-Aasian rannikoilla, mutta maajoukkojen pitämiseen Aasiassa ei ole enää halukkuutta.

Toisaalta amerikkalaiset ovat tehneet selväksi, ettei heillä myöskään ole halua enää maksaa läntisen Euroopan puolustuksesta. Tämä merkitsee ankeita aikoja Natolle, jonka kustannuksista Yhdysvallat on maksanut valtaosan. Suomessakin on syytä tottua ajatukseen, että Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo Euroopassa on kohta päättymässä.

EU-maiden talouskriisi puolestaan heikentää läntisen Euroopan maiden mahdollisuuksia ja halukkuutta ylläpitää entisenlaisia asevoimia. Toistaiseksi EU:lla on ollut suhteelliset vahvat armeijat, yhteensä kaksi miljoonaa sotilasta ja sotilasmenot vuosittain yli 200 miljardia euroa. EU-maiden sotilasmenot ovat olleet neljä kertaa suuremmat kuin esimerkiksi Venäjän, eikä tämä asetelma sinänsä ole paljon muuttamassa.

Kriisinhallinnasta takaisin rauhanturvaamiseen?

EU-maissa ollaan vähentämässä yhä enemmän alueen ulkopuolisiin tehtäviin kykeneviä joukkoja. Emme siis ainakaan lähiaikoina tule näkemään Naton tai EU:n lähtevän enää samanlaisiin interventioihin, joita tehtiin Jugoslaviaan, Irakiin, Afganistaniin ja Libyaan. Veronmaksajat ovat kyllästyneet niistä aiheutuviin kustannuksiin ja myös operaatioihin pitkittymiseen.

Viimeisten 20 vuoden aikana, siis kylmän sodan päättymisen jälkeen, puhuttiin paljon Naton ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisestä entistä aktiivisempaan suuntaan, ja sen eteen tehtiinkin paljon. Nyt siihen ei enää ole suurta halukkuutta, kun rahat ovat lopussa ja kokemukset muun muassa Afganistanista ovat huonoja. Nyt pyritään irtautumaan vielä käynnissä olevista operaatioista. Saattaa hyvinkin olla, että ”perinteinen”, lähinnä YK:n johtama rauhanturvaaminen nousee taas arvoonsa.

Suomen valtion pyrkiessä saamaan taloutensa tasapainoon joutuu myös Puolustusvoimat leikkaamaan menojaan. Kansalaiskeskustelussa on esitetty lukuisia vaihtoehtoja siitä, mistä Puolustusvoimien tulisi karsia. Yhtenä vaihtoehtona säästöjen saamiseksi on nimetty kansainvälinen sotilaallinen kriisinhallinta. Siihen käytetään vuosittain hieman yli 100 miljoonaa euroa, joka on alle kaksi prosenttia puolustusbudjetista. Ehdottajien mielestä operaatioihin osallistumisen kustannukset ovat liian korkeat saavutettuihin tuloksiin ja osallistumisesta saataviin hyötyihin verrattuna.
Arvioitaessa kriisinhallinnan kustannustehokkuutta on palautettava mieleen, miksi sotilaallinen kriisinhallinta on perusteltua; Pelkistetysti Suomi pyrkii sotilaallisella kriisinhallinnalla parantamaan turvallisuutta ja auttamaan kriisialueiden ihmisiä, tekee osansa kansainvälisistä velvoitteistaan sekä kehittää kotimaan puolustusta.

Kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen palvelee kotimaan puolustuksen kehittämistä monin tavoin. Lähettämällä joukkoja operaatioihin saamme arvokkaita kokemuksia toimimisesta lähellä kriisiajan olosuhteita. Lisäksi opimme muilta kansallisuuksilta hyviä käytänteitä ja toimintamenetelmiä. Saatujen oppien perusteella kehitämme kansalliseen puolustukseen tarkoitettuja sotilaallisia suorituskykyjä. Kokemuksia ja oppia saamme erilaisten varusteiden ja välineiden toimivuudesta aina taistelevien joukkojen toimintatapoihin asti. Porin Prikaatin näkökulmasta tärkeimmät havainnot ovat olleet suomalaisen jääkärikomppanian käytöstä erilaisissa tehtävissä. Saatuja havaintoja käytetään suoraan kehitettäessä kotimaan tehtäviin tarkoitettujen vastaavan tyyppisten komppanioiden kokoonpanoa, varustusta ja toimintamenetelmiä.

Erittäin tärkeitä kokemuksia on saatu suomalaisten komentajien ja esikuntaupseereiden toimimisesta eritasoisissa komentajatehtävissä ja kansainvälissä esikunnissa. Millään muulla tavoin, mukaan lukien kansainväliset harjoitukset, ei vastaavanlaista oppia ja kokemusta ole mahdollista hankkia vaativien yhteisoperaatioiden suunnittelusta ja johtamisesta osalta. Harjoitus on kuitenkin vain harjoitus.

Kouriintuntuvien oppien saamisen lisäksi selvitämme operaatioissa yleisen sotilaallisen suorituskykymme suhteessa muihin. Olemmeko ammattimiehiä ja -naisia vai onko toimintamme ”amatöörien puuhastelua”? Mitä enemmän sodan kaltaisissa olosuhteissa toimitaan, sitä paremmin pystytään saamaan kuva sotilaallisesta suorituskyvystämme. ISAF-operaatio Afganistanissa lienee kansainvälisen yhteisön vaativin kriisinhallintaoperaatio, jossa kaikki osallistujamaat käyttävät sotilaallisen suorituskykynsä terävintä kärkeä. Osallistumalla ISAF-operaatioon pääsemme osalliseksi uusimmasta sotilaallisesta kehityksestä ja pystymme vertaamaan omaa osaamistamme muihin. Puolustuksen kehittämiseksi ja tason mittaamiseksi on
tärkeää, että osallistumme kriisinhallintaoperaatioihin. Jos emme osallistuisi, olisi tilanne samanlainen kuin jääkiekkomaajoukkueella, joka ainoastaan harjoittelisi ja pelaisi kotimaan sarjaa. Vain maaotteluiden kautta peli kehittyy ja tulee mitatuksi se, miten joukkue pärjää tosiotteluissa.

Kirjoittaja on Porin Prikaatin esikuntapäällikkö

Kirjoitus on julkaistu alunperin Porilainen-lehdessä 3/2011