Talouskriisin kouriin läkähtyvälle USA:lle Afganistanin sota on vaarassa osoittautua vanhan lempinimensä ”imperiumien hautausmaa” veroiseksi onnettomuudeksi. Pelkästään Yhdysvalloille pitkä sota on maksanut jo lähes 500 miljardia dollaria. Tahto ja resurssit pitkällisen ja kalliin sodan ylläpitoon, saatikka usko sodan voittamisen mahdollisuuksiin ovat vähissä niin Yhdysvalloissa kuin muissa koalitiomaissa. Tarinat terrorismin voittamisesta, humaanista sodasta, ihmisoikeuksien ja tehokkaan hallinnon juurruttamisesta ja sodan voittamisesta Afganistanissa kuulostavat epäuskottavilta ja kymmenen vuoden sodankäynnin jälkeen jo lähinnä falskeilta. Lopulta Afganistanissa onkin enää kysymys siitä, miten länsi pääsisi pois tilanteesta menettämättä kasvojaan aivan totaalisesti.

Sota Afganistanissa on perustunut alusta asti voimakkaasti mielikuviin. Hyökkäämällä yhteen maailman heikoimmista ja köyhimmistä maista USA aloitti ”sodan terrorismia vastaan”. Myöhemmin koalition laajettua varsinkin Nato-johtoinen ISAF on markkinoinut ja legitimoinut käymäänsä sotaa korkeamoraalisena YK:n valtuuttamana humaanina velvollisuutena Afganistanin kansaa kohtaan, lähes epäpoliittisena humanitaarisena operaationa sekä ihmisoikeuksien ja naisten aseman edistämisenä. Nykysodissa, joihin kansainvälinen yhteisö osallistuu laajalla rintamalla, onkin hyvin pitkälti kyse eri ryhmien vakuuttamisesta yleisesti hyväksytyin ja aikaan sopivin sanankääntein, sekä sodan markkinoinnista strategisen kommunikaation keinoin. Nykysodassa paras ja uskottavin tarina voittaa, ja uskottavuuskilvan häviäjä jää helposti sodassa kakkoseksi.

Tarinat rauhanturvaajamaisista sotilaista, jotka parantavat alueen asukkaiden elinoloja, rakentavat parempaa yhteiskuntaa, infrastruktuuria ja hyviä suhteita paikallisiin; humanitaarisista sankarisotilaista, jotka toisella kädellä puolustavat demokratiaa modernein asein, ja samalla ojentavat auttavan kätensä heikoille paikallisille ovat tulleet tutuiksi viimeisen kymmenen vuoden läntisissä sota-kertomuksissa. Nämä tarinat kertovat enemmän niiden kohdeyleisöstä – sotaan osallistuvien maiden kansalaisista, meidän arvoistamme, toiveistamme ja ajattelumalleistamme – kuin sodan todellisuudesta, alueen kehittymisestä tai sodan edistymisestä. Ne kertovat siitä, millaiseen sotaan me olemme valmiita ottamaan osaa ja miten sota voidaan nykypäivänä myydä demokratiaan ja ihmisoikeuksiin uskovalle länsikansalaiselle, joka ei mielellään näkisi itseään ja kotimaataan verisen, järjettömän tai epähumaanin sodan osapuolena ja rahoittajana.

Sotabrändi esittelee lännensoturit vahvoina ja humaaneina globaaleina sotureina, jotka eivät haavoitu tai haavoita. ISAF-sotilaat esitellään pehmonalleja ja karamellia afgaanilapsille tarjoilevina hymyilevinä, mutta lihaksikkaina ja hyvin aseistettuna uudenajan sotureina. Sotilaat jakavat humanitaarista apua, kouluttavat paikallisia joukkoja taistelemaan talibaneja ja terrorismia vastaan, mahdollistavat naisten koulutuksen ja äänestämisen, sekä opettavat sivistyneitä hygieniakäytäntöjä paikallisille. Länsisotilaiden läsnäolon pitäisi tämän brändin mukaan olla lottovoitto afgaaneille; mutta sota ei vain ota loppuakseen. Jotain tuntuu olevan pahasti pielessä läntisessä sotatarinassa.

Afganistanin sodan mielikuvatarinoiden taakse kätkeytyy myös muita sisältöjä, jotka puhuttelevat länsiyleisöä päällimmäisen ja tahallisen tarinan lisäksi historiallisesti ja poliittisesti mielenkiintoisilla tavoilla. Nykyinen sotabrändi voidaankin nähdä tämän päivän maailmanpolitiikan versiona siirtomaavallan aikaisesta tarinasta ”valkoisen miehen taakasta”. Samalla kun viestitään vahvan lännen sivistävästä läsnäolosta, tullaan kertoneeksi myös heikoista, takapajuisesta ja sivistymättömästä avun kohteesta. Sodan kannatuksen ylläpidon näkökulmasta strategisten tarinoiden sivutuotteena syntyy historiasta tuttuja kolonialisoivia kertomuksia avuttomista, mutta hyväntahtoisista lapsekkaista ”villeistä”; jotka ovat ilman ” valkoisen siirtomaaherran” apua avuttomia heitä sortavia pahoja poliittisia voimia, uskonnollista ääriliikehdintää ja yleistä jälkeenjääneisyyttä vastaan.

Tämä humanitaaristen tarinoiden kääntöpuoli paljastaa läntisen yleisön alitajuisia asenteita ”globaaleja toisia” kohtaan, sekä samalla tuo tahtomattaan esiin sodan perimmäisiä, ei ääneen lausuttuja lähtökohtia; länsimaissa ei hyväksyttynä nähdyn hallinnon muuttaminen vaikka väkisin länsimalliseksi, ja maan rauhoittaminen ja kesyttäminen lännelle ei-uhkaavaksi ja sieltä kumpuavaksi nähtyjen uhkien eristäminen. Mielikuvarakentamista ja sodan imagon luomista ei voi pitää kovin onnistuneena senkään vuoksi että, kymmenen sotavuoden jälkeen ei voida millään mittarilla osoittaa, että tilanne maassa olisi parantunut, ja että brändäystarinoiden pinnalta katsotut korkeat ideaalit olisi maassa saavutettu. Sotatarinoiden ja todellisuuden välinen kuilu on liian syvä, länsikansalaiset ovat tympääntyneet epärealistiseen humaanin sodan tarinaan, ja sodan kannatus on menetetty.

Tuntuukin, että sodan pitkittyessä, useiden koalitiomaiden kyllästyttyä koko operaatioon, kritiikin sotaa kohtaan noustessa, vastarinnan sinnikkäästi kiristyessä ja lännen taloudellisen tilanteen edelleen epävakaistuessa mielikuvarakentamiselle olisi kysyntää nyt lähinnä sen suhteen, miten selittää vetäytyminen ja sodan lopettaminen parhain päin. Terroristijohtaja Osama Bin Ladenin vangitsemisen ja laittoman tappamisen voi nähdä eräänä askeleena sodan lopettamisen perustelun suuntaan, mutta pääjehun poistaminen päiväjärjestyksestä ei kuitenkaan vielä riitä tarinan loppuluvuksi. Kuinka keksiä tarina, jossa humanitaarinen sankari-länsi voisi kunniakkaasti lopettaa avustusoperaationsa kuin seinään, ja jättää avusta kiitolliset, vastaanottavaiset afgaanit pulaan? Voikin katsoa, että antamansa valheellisen positiivisen sotamielikuvan lisäksi, sotilaallisen strategisen kommunikaation legitimaatiotarinat myös vaikeuttavat sodasta irti pääsyä.

Niinisalon varuskunnassa koulutettiin tammikuussa 38 kansainvälistä sotilasta OMLT-tehtäviin Afganistaniin. OMLT, Operational Mentoring and Liaison Team, eli operatiivinen ohjaaja- ja yhteisupseeriryhmä kouluttaa Afganistanin armeijan henkilökuntaa. Kyseessä oli kahdeksas kerta, kun Niinisalossa koulutettiin sotilaita vastaaviin tehtäviin. Suurin osa koulutettavista sotilaista oli Iso-Britanniasta, mutta mukana oli sotilaita myös Kanadasta, Ranskasta ja Saksasta.

Niinisalossa koulutettiin sotilaita nimenomaan tykistön tehtäviin. Koulutusaseena oli 122 H 63, joka on maailman yleisin käytössä oleva tykki. Tykki on aktiivisessa käytössä myös Afganistanin armeijalla. Vanha, Suomessakin kohta 50 vuotta käytössä ollut neuvostovalmisteinen tykki on muissa länsimaissa vähäisessä käytössä.

– Tärkein syy, miksi näitä miehistöjä koulutetaan nimenomaan Suomessa on kenties se, että täällä koulutuksen aikana sillä päästään myös ampumaan. Muualta Länsi-Euroopasta vastaavia tykkejä kyllä löytyy, mutta tulitoimintaa ei voida suorittaa samassa mittakaavassa kuin täällä, kertoi koulutuksen järjestävän Tykistökoulun johtaja everstiluutnantti Paavo Keskiruusi.

Kuluja harjoituksesta ei Suomelle tule, sillä jokainen maa kustantaa sotilaidensa kurssituksen. Kansainvälinen harjoitus antaa koko Tykistöprikaatille paljon.

– Kansainvälinen harjoitus tuo varuskuntaan eräänlaisen kielikylvyn. Henkilökunnan on pakko ylläpitää kielitaitoaan, jotta kommunikointi ja ennen kaikkea koulutus onnistuu englanniksi. Samalla henkilökuntamme pääsee opettelemaan kansainvälistä yhteistyötä ja näkemään muiden maiden tykistön koulutuksen tasoa. Tästä Tykistöprikaati saa myös positiivista mainetta, kertoi Keskiruusi.

Kuin kotona harjoittelisi

Kanadalaissotilaat olivat talvisella Pohjankankaalla kuin kotonaan. Pikku pakkanen ja sakea lumisade ei haitannut.

– Lämpöisempää täällä on kuin kotona, nauroi kanadalainen vääpeli Kendall Mclean.

122 H 63, kansainväliseltä koodiltaan D30, oli kanadalaistykkimiehille uusi tuttavuus.

– Kyseessä on erittäin raskas ase, jota on kuitenkin helppo ja yksinkertainen käyttää, totesi kapteeni Marshall Gerbrandt.

– Meillä ei tuota mallia ole Kanadassa käytössä. Tykistön toiminta on kuitenkin melko samanlaista, oli ase mikä hyvänsä, joten tyyppikoulutus sujuu nopeasti, totesi Mclean.

Samaa mieltä oli myös brittikapteeni Mark Scoullar.

– Tykki on riittävän yksinkertainen käyttää. Vaikka et osaisi lukea tai laskea, pystyt silti toimimaan tykillä. Pääsin nyt ampumaan ensimmäistä kertaa tällä tykkimallilla. Meillä noita on lähinnä museokäytössä, totesi kommandokoulutuksen myötä hiihtämään oppinut Scoullar, joka käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja liikkui koulutuksen aikana puolustusvoimilta lainaamillaan suksilla.

Brittikapteeni valmistautuu tällä hetkellä kolmanteen Afganistanin komennukseen. Maaliskuussa mies lähtee pahamaineiseen Helmlandin maakuntaan.

– Kaksi keikkaa on jo takana ja edelleen olen täällä ehjänä. Kaikki varpaatkin ovat vielä tallella, veisteli Scoullar.

Hiihtävä kommando. Brittiarmeijan kapteeni Mark Scoullar on palvellut ennen tykistöä muun muassa kommandojoukoissa. Monipuolinen koulutus sisälsi myös hiihtoa, joten mies oli kuin kotonaan Pohjankankaalla hiihdellessään. Scoullar lähtee maaliskuussa kolmannelle komennukselleen Afganistaniin Helmlandin maakuntaan.

Puolustusvoimien uutislehti Ruotuväki uutisoi tuoreemmassa aviisissaan miten puolustusvoimat selkiyttää rauhanturvaajien tukipalveluja. Pakko myöntää, että on jo aikakin. Tähän asti operaatioissa loukkaantuneet rauhanturvaajat on valtion taholta lähestulkoon hylätty. Surullisia esimerkkejä on aivan viime vuodeltakin.

Ongelmaksi muodostuu, jos operaatiossa saatu vamma vaatii hoitoa mission päättymisen jälkeen. Silloin asia kuuluu siviiliterveydenhuollon piiriin. Se tietää melkoista paperisotaa muun muassa vakuutusyhtiöiden kanssa, jotta entinen rauhanturvaaja saisi edes jonkinmoista korvausta hoidosta ja siitä aiheutuneista mahdollisista kuluista.

Puolustusministeriö on tehnyt lakialoitteen, jonka mukaan tapaturmavakuutuslakia ja sotilastapaturmalakia muutettaisiin siten, että niissä otettaisiin paremmin huomioon sotilaallisen toiminnan erityispiirteet.

Korvauskäytäntöjä parantamaan on perustettu viime syksynä myös sotilastapaturma-asiain neuvottelukunta, jossa ovat edustettuina niin Pääesikunta, puolustusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö ja HUS. Suunnitteilla on myös Työkyvyn arviointikeskuksen hyödyntäminen hoidon tarpeen arvioinnissa.

Aika näyttää onko puolustusvoimien tekemistä peliliikkeistä mitään hyötyä. Toivottavasti jonkinlainen ratkaisu saadaan aikaiseksi, jotta rauhanturvaajat voivat lähteä missioille turvallisin mielin luottaen siihen, että kyllä kruunu miehistään ja naisistaan huolen pitää. Toisin kuin nykyään.

Jos asiaan ei saada pikaista parannusta, saattaa rauhanturvamissioille halukkaiden määrä laskea merkittävästi, varsinkin Afganistanin osalta. Kuka tosissaan haluaa lähteä missiolle tietäen, että pahimmassa tapauksessa palaat kotiin pahasti loukkaantuneena ilman valtion suomaa turvaa toimeentulosta.